"I would that you spoke with no words..."

"... like paper cuts, they hurt."

Tämä on näitä öitä, jolloin kaipaisi jonkun vierellensä hyräilemään tuutulauluja. Pehmeän äänen ja läsnäolon. Hiljaisuutta ja lämmönlähteen. Tämä asunto on kylmä.

Joihinkin ihmisiin jää kiinni niin sitkeästi, että tuntee etäisyydenkin päästä imevänsä toiselta jotakin. Jos olisin Mestari, osaisin ehkä katkaista tällaiset kaipuut ja kaikilla olisi helpompi olla. En ole Mestari. Voisin tosin yrittää olla, ja olen yrittänytkin. Tämä vain palaa ja palaa, ympäri käydään yhteen tullaan uudestaan uudestaan uudestaan. Teen jotain väärin. Todennäköisesti en vain oikeasti halua päästää irti. Olen huijannut itseni uskomaan että olen käsitellyt asian. Aloita alusta. Yritä uudelleen. Nyt annan toisen olla.

Huomenna lähtö Jyväskylään tapaamaan ihmisiä ja sieltä Espooseen uudeksi vuodeksi tapaamaan lisää ihmisiä. Mulla on taas tämä pakenemisen tarve, pois kotoa, pois tästä todellisuudesta, ei kiire takaisin. Jätä kaikki taaksesi. Toivottavasti kukaan ei kysy kuulumisia, en jaksaisi selittää taas tätä tilannetta auki... Kun työtilanne on se ainoa josta uskaltaa avautua. En ole puhunut auki tunne-elämääni pitkään aikaan. Olen ehkä hukannut ne ihmiset, joiden kanssa se oli helpointa. Yhä pieni ja pelokas. Vaan en enää pienin kaikista. Hmheh.

Ainiin, iloinen asia: Ane Brun itse oli kuullut tämän a cappella -coverini, tykännyt siitä ja jakanut sen eteenpäin facebook-sivullaan :) Vau sanon minä!

Remover of difficulties

Oli hassua viettää joulua ensimmäisen kerran ilman iskää. Kaikki hänelle perinteisesti kasaantuneet tehtävät piti jakaa uudestaan perheenjäsenten kesken - minä opettelin keittämään riisipuuroa (hyvin ja hartaasti keitinkin), siskon oli kannettava ja pystytettävä kuusi, ja meidän kaikkien oli yhdessä opeteltava paistamaan joulukinkku, joka oli vielä epätavallisen valtava kaksitoistakiloinen pökäle, kun vaihtunut isäntäväki pääsi päättämään. Aterian valmistus oli entistä enemmän kaikkien yhtäläisen työpanoksen takana, ja se tuntui hyvältä. Kaikki ahersivat vuorollansa, enemmän tai vähemmän, yhtä tärkeinä. Joulu tuntui joulummalta kuin useasti ennen. Silti kaipasin iskää. Tunsin että hänkin kaipasi meitä. Käytiin pikaisesti kahvittelemassa siellä tänään, ja näin isässäni vuoroin surua, vuoroin iloa, luopumisen tuskaa ja kamalaa kaipuuta, ja sitä hetken riemua kun sai olla rakkaittensa kanssa. Iskä on niin eristyksissä. Minua pelottaa.

Olen pohtinut tässä myös, miten käsitellä ihmistä, joka on kritisoinninpelossaan hirveän räjähdysherkkä. Yritän kääntää suhtautumiseni mahdollisimman lempeäksi, jos yritän antaa palautetta, mutta joskus tuntuu etten saa sanaakaan sanottua ennen kuin toinen on jo sähissyt itsensä kuuroksi kaikelle. Silloin on helpompi vaieta. Liittyyköhän se enemmän temperamenttiin vai emotionaalisiin patoumiin? Aggression käsittely aggressiolla tuskin ainakaan auttaa.

Onnistuin tässä myös ystävystymään skitsofreenikon kanssa, ja olen siitä hirveän iloinen. Tyttö on yleensä hirveän sulkeutunut, omissa maailmoissaan ja siksi vaikeasti lähestyttävä, mutta nyt joulupyhinä onnistuin saamaan kontaktin. Musta vain tulvii rakkautta sille ihmiselle, ja olen onnellinen, että se otetaan vastaan.

Huomasin tuossa lomaillessa lekotellessa, etten pysty pitkäaikaisesti sellaiseen lepäilyyn, joka vaatii aivojen kytkemistä pois päältä. Oli jotenkin sietämätöntä katsoa elokuva toisensa perään, antaa passiivisen kuvaääni-informaation valua aistimista sisään jälkiä jättämättä, joten kaivoin aivopähkinänhimossani esiin iltalehtien ristikot ja nyhersin niitä sohvan nurkassa. Pääni vaati kunnon lautapelisessiot, jotta edes ylipäänsä väsyin ja saatoin mennä taas nukkumaan. Hassua. Toiset kaipaa nimenomaan sitä aivottomuutta. Ehkä se johtuu siitä, että mun työ-loma-työ-loma-syklini ei ole pitkän aikavälin, kuten viikkojen mittainen, vaan näin työttömänä enemmänkin vuorokauden sisäinen? Päivän sisällä on oltava tarpeeksi (älyllistä) aktiviteettia, jotta voi edes alkaa kaivata lepoa. Toisilla aktiviteettia on päivästä toiseen koko ajan ja yllin kyllin, jolloin kaipaa pidemmällä aikavälillä kokonaisvaltaisempia tauottamisia.

Olen käynyt pientä kirjeenvaihtoa erään itseäni hieman nuoremman tytön kanssa, joka muistuttaa minua jostakin menneestä itsestäni, siitä 16-vuotiaasta ehkä. Ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä jutustella jonkun kanssa ihan vain siitä syystä että hei, vaikutat kiinnostavalta, tutustutaanko. Johtunee ehkä siitäkin, ettei sitä tapahdu kovin usein. Taka-ajatuksilta on niin vaikea välttyä. Onpa kivaa löytää tyyppi, joka tuntuu olevan harvinaisen hyvin samalla aaltopituudella. "Tytöt on ihan tyhmiä", paitsi nämä jotkut.

Ain laulain työtäs tee

Olin tuossa maanantaina jo onnistunut täyttämään asuntoni savulla, kun leipää leipoessa uuni alkoi savuttaa - luulin osan savusta tulleen myös hellalle loiskahtaneesta maitokastikkeesta (tein samalla lasagnea, multitasking keittiössä on vaan niin kivaa!), ja siksi en kiinnittänyt siihen hirveästi huomiota. Tänään ehdin jo puolihuolimattomasti ajatella, että "onpa kivaa kun kämpässä ei haise enää savu", ja laitoin uunin taas päälle joulutorttuja varten - ja kun palasin keittiöön vartti myöhemmin, näkökenttäni hämärtyi huomattavasti. Savua?! Uuni pois päältä luukku auki ikkuna auki ovi auki läpiveto köh köh täällä ei voi hengittää teekuppi käteen pakoon portaikkoon palohälytin soi voi paska jakkara hamuan katonrajaa miksei se irtoa perkele huh huh. Aktivoin ninjakykyni, väsäsin hengityssuojan ja aloin ohjata ilmavirtoja isolla viuhkalla, ja samalla - like a boss - väsäsin niitä julutorttuja uunikuntoon, koska, hitto vie, kun olisin siivonnut uunista sen mikä ikinä siellä käryääkin, elämä jatkuisi ja tortut olisi paistettava!

Uuni jäähtyi, jännitys tiivistyi, nappasin käteeni rätin ja veitsen selvittääkseni mikä nilja siellä savuaa, vaiko peräti esi-isämuumin nuotio tai nenäkarvat, sohaisen pimeään... ja kas, mikä sieltä tupsahti:

Vieressä veitsi koon havainnollistaakseni. Mulla on ollut uunissa viikkokausia sitten tehdystä kakkupohjasta valunutta taikinamöhmää ja se on palanut tuollaiseksi, öö, taikaponinsikiöksi. Onko joku ihme että savuaa, kun säilytän uunissa kourallista hiiltä? Hyvän tovin naureskelin siinä lattialla. Ehhehe ehhh. Pitäisiköhän tuo kehystää, niinku muistutukseksi, niinku, trophy, tiätteks.

Nyt niitä torttuja. Jouluja kaikille! Hamutkaa tykönne valoa ja lämpöä ja rakkautta, koska ilman niitä talvi voi olla sietämätön.

Stressistä

Huoli ja murhe ja hammastenkiristys! Stressi on mielenkiintoinen ja karmiva kun sen pysähtyy huomaamaan oireina kropassansa. Kaikki on kireällä kuin viulun kieli. Tunnen kuinka jännitys kulkee selästä niskaan ja hartioihin ja sieltä koko päähän, ja tuntuu kuin pää olisi jossakin omituisessa asennossa, suu valmiina aukeamaan huutoon, kasvojen lihakset nykäyksen päässä revähtämisestä. Kaiken seurauksena päänsärky alkaa hiiviskellä pitkin kalloa. Stressi on: perseestä! Kuten myös sen aiheuttaja armas byrokratia ja jatkuva ahtaalle ajaminen ja takaiskut äh äh äh. Ehkä myös heräsin vähän väärällä jalalla tänään. Puurokin ehti jäähtyä tätä valitusta kirjoittaessani :(

Stressi on vähän niin kuin sellainen tosi vittumainen henkilökohtainen ilveilijä, sellainen kuikelo narri joka hiipii mukana kaikkialle ja puhuu kaikesta paskaa. Lietsoo huonoa oloa ja kasvattaa itseänsä koko ajan, taustalla soi terävä ärsyttävä sähkökitarariffi, staattinen kohina kerääntyy kasvaa tihenee, syvältä nousee korkea huuto, särkee, repii, ihminen murenee; narri nauraa, lihoo, juhlii. Milläköhän sen saisi kadotettua? Katoaisiko se, jos sen kohtaisi?

Hei. Puuro maistui hyvältä vaikka se oli kylmää. Ulkona näkyy aurinko. Ja vaikka byrokratia on kamala viidakko, mua on tähän mennessä joka taholta kohdeltu ystävällisesti. Se on jo paljon. Pian on joulu eikä se stressaa mua yhtään. Kerrankin!

Tsädääm: ainakaan pää ei enää särje. Ainakaan niin pahasti. Olenpa velho!

EDIT: Ei tämä positiivinen ajattelu nyt kyllä tehonnut. Taitavasti yritin huijata itseäni, mutta ainakaan nyt siitä ei ole apua stressin poistoon. Parhaiten ehkä auttaisi, jos stressin aiheuttajan saisi poistettua, mutta se ei tule tapahtumaan ainakaan vähään aikaan. Mitäs muuta sitä kokeilisi?

Olen purkanut tätä raivostuttavaa olotilaa hetken verran neulomiseen ja paennut samalla ajattelua. Ei auttanut. Kuuntelin samalla aggressiivista musiikkia - kuvittelin jotenkin, että se voisi auttaa purkamaan olotilaa, mutta voi olla, että se vain ylläpiti sitä. Vaihdoin juuri musiikin rauhalliseen klassiseen musiikkiin. Jokin Mahlerin tyyni valoisa sinfonia soi. Luulin myös käsillä tekemisen mahdollisesti auttavan, mutta se vain lisäsi jännitystä kropassa. Olisipa jotain sellokonserttoja nyt käsillä. Sellon ääni on niin jumalaisen tyynnyttävä.

Okei. Joogahengitys näköjään tehosi. Näytellessä oppii kyllä sen, että hengitys vaikuttaa kaikkeen ja kaikki hengitykseen, mutta se on helppo unohtaa tällaisessa tilanteessa. Huh kun tuli tyynempi fiilis. Rennompi. Ei yhtään vähemmän huolestunut, mutta vähemmän kivuliaasti niin.

Albert, don't you be afraid

Sydän oireilee taas. Ei siis emotionaalisessa mielessä (vaikka, heh heh, milloinkas se ei siinä mielessä oireilisi) vaan fyysisessä: olen epäillyt jo vuosia siinä olevan jotain vikaa, ja joskus joku sen sykettä kuunnellut ehdotti, josko kyseessä olisi rytmihäiriö - which is crazy, kun ottaa huomioon etten ole vielä edes kahtaaviittä, ja rytmihäiriö on vanhojen setien tauti. Isälläni tosin on juurikin se, en tiedä voiko sen riski siirtyä geneettisesti eteenpäin. Joskus joku kertoi myös urbaanilegendan tyypistä, joka oli saanut huomaamattaan elämänsä aikana useita pieniä sydänkohtauksia, kunnes joskus vasta lääkäri hoksasi mitä oli meneillään. Näillä sitä saa luulotautinsa paisuteltua. Toisaalta taas: mistä ihmeestä se kertoo, kun vartin verran lepotilassa sohvalla istuskeltuani ja ristikkoa täyteltyäni yhtäkkiä sydän alkaa potkia rinnassa niin kovaa että hätkähdän? Ai paska, se teki sen taas tätä kirjoittaessani. Joku jälkijäristys. Hitto. Pelottaa. Eikä terveyskeskuksen päivystys vastaa.

Ja jos nyt unohdetaan hetkeksi se, että saatoin juuri saada sydänkohtauksen, olipa kivaa saada aloitettua eräs isompi piirros tänään. Se tulee lahjaksi ihmiselle, jolle olen monta kertaa yrittänyt maalata kuvia, mutta joissa en ole koskaan ennen onnistunut. Nyt mulla on tästä hyvä kutina. Kaivoin pastellit esille ja aion jatkaa huomenna rauhassa ja huolella. Minneköhän olen jemmannut fiksatiivin? En muista nähneeni sitä muuton aikana.

Tässä tautisena ollessa on huomannut taas, miten kamalaa laulajana on kun menettää äänensä. Se on kuin katkaistaisi raaja; multa häviää yksi hyvin oleellinen ilmaisukanava täysin. Kävi sama juttu viime keväänä, ja voi luoja sitä riemua kun vihdoin pystyin laulamaan. Revittelin kurkun heti uudestaan rikki, mutta se ei haitannut. Se oli puhdasta iloa sen hetken kuin sitä kesti, ja seuraavana päivänä olin täysin terve. Onneksi nyt ei sentään ole täysille katsomoille myytyä ensi-iltaa vastassa.

Unelmista

Kun aikoinaan luin Neale Donald Walschin Keskusteluja Jumalan kanssa -trilogiaa ja poimin ajatuksen siitä, miten oman polkunsa luominen edellyttää myös sitä, että löytää itsestään sen kaikkein korkeimman tavoitteen, jota kohti luovia - sen kaikkein korkeimman kuvan itsestään, joka tuntuu sielussa asti - koin jokseenkin helpoksi niiden kuvien löytämisen. Toki se edellytti oikeanlaiseen mielentilaan vaipumista ja pitkällistä pohdiskelua ja fiilistelyä, mutta kuitenkin löysin ne kuvat, ja nykyäänkin yritän muistaa aina välillä hakea ne uudestaan, josko olisivat muuttuneet vielä kirkkaammiksi. Ne ohjaavat edelleen valintojani vieden minua askel askeleelta eteenpäin.

Myöhemmin keväällä hoksasin ensimmäisen kerran, että tässä on kyseessä myös sen motivaattorin hakemisesta, jota kutsutaan unelmiksi, kun kohtasin ihmisiä, joilla ei ollut unelmia. Se tuntui oudolta: etteikö muka olisi unelmia? Miten niin ei ole? Miten voi elää ilman sitä hurjaa imua, joka syntyy kun tietää kulkevansa kohti jotain suurta ja hohtavaa, itseään suurempaa, ja tietää ettei sinne pääsemisellä ole väliä, vain ainoastaan sinne vaeltamisella? En ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin. Joillakin ei ole mitään mikä vetäisi eteenpäin. Ei valoa tunnelin päässä, vain sama pölyinen polku päivästä toiseen, eikä tietoista kaipuuta muutokseen, vain sama ahdistus aina unen ja valveen rajoilla.

Havainto seurasi minua kesällä läpi uuden sosiaalisen piirin ja taas syksyllä uuteen, ja koko tämän ajan olen kohdannut uusia ja uusia unelmointikyvyttömiä ihmisiä. Toisaalta joku sanoi olevansa tyytyväinen: kun hän on aiemmin odottanut elämässään jotakin ja sitten saavuttanut sen, hän on vain asettanut uuden tavoitteen tilalle, joten hän kokee paremmaksi olla asettamatta tavoitteita lainkaan. Sinänsä loogista, mutta minun nähdäkseni mikä tahansa lyhyen tähtäimen tavoite ei ole unelma. Siinä ehkä useimmiten mennäänkin vikaan: ei uskalleta kaivaa tarpeeksi syvälle löytääkseen se kaikkein kaunein ajatus. Se nimittäin sattuu.

Elokuvan Fahrenheit 451 maailmassa kirjat on kauan sitten kielletty lailla, ja kun eräs hahmo kuulee pätkän kirjallisuutta, hän puhkeaa itkuun. Kysyttäessä syytä hän kertoo tunteneensa yhtäkkiä tunteita, jotka oli täysin unohtanut. Itsensä korkeimman ajatuksen löytämisessä on kyse juuri siitä. Unelmat ovat jo meissä kaiken sen seurauksena mitä olemme kokeneet ja mitä meistä on tullut ja mihin meissä on potentiaalia kasvaa. Niiden löytäminen tarkoittaa kuitenkin myös omien pelkojensa ja heikkouksiensa kohtaamista, ja moni välttelee kärsimystä vaikka hautaansa asti, jos vain sopiva turruttaja löytyy. Itsensä tukahduttaminen on tänä aikana helpompaa kuin milloinkaan, kun voi valita naamion jos toisenkin, jonka taakse piiloutua, ja huijata itsensäkin uskomaan naamio todelliseksi.

Oletko koskaan itkenyt odottamatta katsoessasi elokuvaa, kuunnellessasi musiikkia, katsellessasi maisemaa, ihaillessasi rakastettuasi? Silloin olet todennäköisesti ollut lähimpänä sitä osaa itsestäsi, jota kutsun sieluksi. Sielu riemuitsee kauneudesta, ja se tunne on ihmiselle niin valtava, että se itkettää, sattuu, konkreettisesti tuntuu vihlovana voimana kehossa. Sille tasolle tulee löytää myös unelmia etsiessä. Ajatus ei ole tarpeeksi loistava, jos sen kauneus ei sokaise. Mitä sinä todella haluat olla? Jos unohdat kaikki maailman asettamat konkreettiset esteet ja hidasteet, missä näet että antaisit parastasi? Missä olisit onnellisimmillasi, tehden muut onnellisiksi? Keitä sinulla olisi ympärilläsi? Mikä saa sinut hehkumaan elämää?

Haluan ottaa tämän aiheen puheeksi ja aktiivisesti kysyä näitä kysymyksiä kanssaihmisiltäni, koska uskon tämänkaltaisen apaattisuuden antavan ihmisille tilaisuuden muun muassa vähätellä itseään, tyytyä keskinkertaiseen ja olla kokonaan ajattelematta - unissakävellä läpi elämänsä. Minne ihmiskunta voisikaan päästä, jos jokaisen sydämessä palaisi intohimo ja halu pyrkiä parhaimpaansa?

Jos jollakulla on esittää perusteluja omalle unelmattomuudelleen, kuulisin ne mieluusti. Minusta on vaikea ymmärtää miksi kukaan haluaisi elää siinä olotilassa.

sillä se ei palaa milloinkaan

I have just read a 12-page thread about a dating sim starring pigeons and am actually waiting for an update. WHAT IS MY LIFE http://www.quartertothree.com/game-talk/showthread.php?t=67529

Haluaisin jonkun, jonka kanssa istua kahviloissa pelaamassa shakkia. Tai korttipelejä. Tai jotain. Tammea! Kadehdin hiukan kreikkalaisten kahvilashakkipapparaisten elämää. Ollapa eläkkeellä ja joutilas. Toisaalta on lähes sama asia olla työtön ja joutilas, ainakin taloudellisesti... Erona se, että kroppa on nuori ja vetreä. Pää sitäkin hölmömpi. Kumpi ompi parempi, suukko vaiko marenki? (Mi. Tä.) No wait, don't answer that.

Mulle on alkanut palautua usko omaan musikaalisuuteeni. Aina välillä hukkaan itseluottamuksen ja pidän itseäni paskana laulajana, lahjattomana muusikkona ja nuottikorvattomana tampiona, mutta kun teen sitkeästi töitä harjoittaakseni osaamistani huomaan kyllä jatkuvasti kehittyväni. Nyt on sellainen olo, että emmää ole toivoton. Jee! Eilinen keikka oli hyvä muistutus siitä, ettei tässä ole turhaan tehty töitä. Tiedostin myös, että hyvistä muusikkokumppaneista kannattaa pitää kiinni. Toimivat kokoonpanot ei kasva puissa, kuten ei ystävätkään, saati sitten molemmat samassa paketissa. Meistä saattaisi tulla jotain tosi kivaa! Siitä ajatuksesta syntyy lämmin höpsö kutina. Hih.

ungrieving among others who grieve

Kävin iltakävelyllä myrskyssä. Teki hyvää. Viime myrskyseikkailusta onkin jo kuukausia. Tuli ikävä Hankoa ja niitä tuulia... Ehkä ensi kesänä.

Etsin itselleni uutta kukkulaa. Täällä jossain tällä alueella on jokin vuori (miten isoksi mäen pitää kasvaa tullakseen vuoreksi?), mutta en muista yhtään missä suunnassa se on, joten vain vaelsin tuulen vietävänä - päädyin kävelemään ympyrää, mutta ei se haittaa. Opin parin kujan nimet, hahmotan missä on ylä- ja alamäkiä, tiedän missä risteyksessä tuuli puhaltaa mielettömän lujaa. En löytänyt kukkulaa, mutta ensi kerralla katson vaikka jotain suuntaviivoja kartasta. On hassua olla noita eksyksissä, kun oli niin pitkään oma reviiri tiedossa.

Tuulen huono puoli: herkät korvat nappaa helposti korvatulehuksen. Auauau. Ehkä tämä menee yöunien mukana ohi. Pitäisi ehkä opetella käyttämään pipoa, mut kun mut mut kun sit tuuli ei pääse käsiksi mun hiuksiini.

Also, hehe, tänään jehovien kanssa aiheena Iso Paha Spiritismi - kuinka Saatanan demonit huijaavat meitä. Hassua päälaelleen kieppunutta argumentointia ja lieviä ahdistumisen merkkejä kun kerroin elämäntavoistani. Mutta asiallisia olivat. Mua hihitytti ne opaskirjan kuvat ouija-lautojen polttamisesta. <3 En maininnut lipastossa kummittelevia tarot-korttejani.

Hassua oli, että oppimateriaalissa tästä kaikesta käytettiin termiä "ennustelu". Siis, häh, miksei "ennustaminen"? Ennustelu kuulostaa sellaselta "hihhihii nyt Maija niinku menee naimisiin Matin kans ja sit ne saa niinku viistoist lasta HIHIHI ihan vaan siks koska herttakunkku on niinku paljon sydämiä". Onnistuin kuitenkin myös ehkä valaisemaan keskustelukumppaneitani aiheesta muun muassa painottamalla vasemman käden polun eroa valkoiseen magiaan. Tosin kaikki henkityöskentely on kuulemma pahasta, koska milloinkaan ei voi tietää, onko tekemisissä demonin kanssa vai ei. Ne kun ovat niin pirullisen ovelia! Hyvä pointti sinänsä, koska varovaisuus on aina välttämätöntä. Joka kerta vaan kohtaa sen, miten hankala on keskustella ihmisen kanssa, joka asettaa Raamatun kyseenalaistamattoman auktoriteetin asemaan. Kaikki muu kirjallisuus, kokemukset, tuntemukset ovat automaattisesti väärässä.

Mua on piristänyt valtavasti ajatus lauantaisesta keikasta. Voi jänskä ja into kuinka on kivaa päästä laulamaan kera ihmisten ihanaisten.

When you try your best but you don't succeed

Nyt eilisen laukaisemana jotenkin kaatuu seinät päälle pitkästä aikaa. Kaikki mielessä muhineet ahdistukset ojentavat kouransa ja heittelehdin mielentilasta toiseen kuin ringin tuupittavana. Yritän aina välillä unohtaa kaiken, tehdä jotain, mennä ulos, puhua aivan muista asioista, kunnes ajaudun tukitun oloni seurauksena tekemään jotain "väärin", josta alkaa taas kierre. Pitäisi ehkä pysyä poissa ihmisten ilmoilta kunnes tämä laantuu. Toisaalta tulen seinähulluksi. Kävin tanssiharkoissa, ja hetken aikaa teki hyvää vain polkea turhautumia askelikkoihin, mutta loppuvaiheessa aivot eivät vain enää prosessoineet mitään. Oli pakko istua alas, painaa pää käsiin ja luovuttaa. On niin levoton olo etten pysty pelaamaan videopelejä, en voi keskittyä lukemiseen, en uskalla nukkua (oli taas unirikas yö viime yö).

Jotain rakentavaa ja puhdistavaa osasin tänään kyllä tehdä: aloin kirjoittaa. Totesin, että tätä prosessia, joka mulla nyt on lähtenyt aika mielenkiintoisesti vaikkakin rankasti päässä käyntiin, olisi aika herkullista hyödyntää romaani- tai novelli-ideana, ja sain puolitoista liuskaa tekstiä. Enemmän olisi, mutta energia ei enää tänään riitä. Katsotaan mitä siitä tulee. Se riippunee siitä, mitä musta tulee.

Elämä meni eilen jotenkin rikki. Se on ollut oudolla tavalla vinksallaan jo pitkään, mutta nyt vasta mulla on sellainen olo, että olen hukassa. En osaa tarttua mihinkään. Kai se johtuu siitä, että on ehtinyt jo asennoitua elämänsä jatkuvan tietynlaisena ainakin muutaman kuukauden eteenpäin, ja sitten heitetäänkin kovaa vauhtia takapakkia aivan kaikilla osa-alueilla. Mulla on hukassa toimeentulo, unelmat, kaikenlainen tasapaino. Onneksi on sentään ystäviä. Ja koti. Ja pariksi kuukaudeksi vuokrarahat jemmassa. Ei tämä noin niin kuin järkevästi ajateltuna ole maailmanloppu. Se vain tuntuu siltä. Tuntumiset ikävä kyllä muodostaa aika ison osan siitä subjektiivisesta kokemuksesta, jota todellisuudeksikin kutsutaan.

Näkyisipä tähtitaivas. Tähdet tuo mulle lohtua kun maailma tuntuu liian painavalta. Täytyy kai nyt pärjätä ilman. Jos sulkisi silmät.

where did you come from

http://www.ts.fi/online/kotimaa/283267.html

Missä nyt mättää kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä? Jos universumin lakeihin on uskominen, mä olen kutsunut itse itselleni kaiken kohtaamani epäonnen, joten mistä ihmeestä tämä? Olinko liian helpottunut? Onnellinen, jopa? Ihan hetkellisesti tyytyväinen? Eikä tämä tällainen kitkeryys ole lainkaan minunlaistani, ei, en halua katkeroitua. Olen vain vieläkin shokissa. Ehkä siitä äärireaktiot. Emmätiä.

Eikä tätä paskamaisuutta ja pitkää raskasta poliisikuulustelujen ahdistavuuden täyttämää päivää pelasta se, että kotona huutaessani tyynyyn paniikkikohtauksen kourissa ajattelen, että tämä kaikki olisi vähemmän tuskallista jonkun sylissä. Turvattomuus on mulle edelleen se isoin mörkö.

We got the beat

Koe-esiintyminen ei mennyt aivan putkeen: Heti ensimmäisenä oli liikuntaosio, jonka jälkeen pudotus, jonka jälkeen laulu- ja näyttelemisosiot. Karsiuduin heti alussa. En siis päässyt edes laulamaan. Tuntuu hirveän epäreilulta, vaikka ymmärrän kyllä hyvin, miksi tietynlaisissa produktioissa osa-alueet priorisoidaan juuri noin... Silti, äh, ne näkivät vain heikoimman puoleni, enkä saanut näyttää vahvinta osaamistani lainkaan. Turhauttaa!

Tiedän minkä tein pieleen ja pystyn jo nyt ottamaan opikseni muista hakijoista ja heidän käyttäytymisestään samassa tilanteessa, mistä saan antaa itselleni taputuksen olalle. Silti, silti, silti... Mua uhkaa lannistuminen ja masentuminen ja luovuttaminen, vaikka pari tuntia sitten olin vain tyytyväinen, että olin pitkästä aikaa saanut mentyä koe-esiintymiseen, ja huomannut olleeni siitä älyttömän innoissani, ja valmistautunut kerrankin kunnolla, ja saanut kaikesta tästä pontta seurata avoimia hakuja jatkossa tarkemmin ja jopa hakea keväällä uudestaan Lahteen musiikkiteatterikoulutukseen. Iskeekö pahin pettymys näin jälkijunassa?

Kävin kaupassa ja ostin uutta hyvää kallista teetä. Tulin kotiin ja söin hyvää ruokaa. Vaihdoin jalkaan kuivat villasukat. Kuuntelin sateen kuminaa peltikatolla. Sitten: katsoin Gleen kolmannen tuotantokauden ensimmäisen jakson. THE IRONY. Koko viikon ennen tätä koe-esiintymistä olen ajatellut Rachel Berryä ja sitä, miten jotenkin hullusti se hahmo inspiroi minua yrittämään kovempaa, uskaltamaan unelmoida suuria asioita, tekemään paljon töitä... Että minua ei inspiroi jokin legenda kuten Barbara Streisand, vaan hahmo, jota inspiroivat legendat. Vaikka kyllä muakin inspiroi vanhat suuret tähdet, mä vaan opin niistä nykyviihteen kautta. Vähän kieroa ehkä. Anyway, tässä jaksossa Rachel ja Kurt hehkuttavat haavettaan päästä Broadwaylle ja New Yorkiin ja voittaa Tony-palkinto, ja kohtaavat sitten joukon itseään huomattavasti lahjakkaampia samanikäisiä nuoria, ja masentuvat täysin. He kuitenkin saavat toisistaan tukea ja pitävät kiinni haaveestaan. Kysymys kuuluu: Missä on mun vastaava BFF? Olen väsynyt aina vain psyykkaamaan itseäni yksin. Käyn aina kaikissa koe-esiintymisissäkin yksin. Kaipaan toisten ihmisten tukea, mutta näin kilpailuhenkisessä asetelmassa sellaista on todella haasteellista löytää. ARGH. Missä on mun Glee-posse?

Mutta! En alennu fraasiin "kohti uusia pettymyksiä", kuten joku sen sanoisi. Kohti uusia mahdollisuuksia, kenties. Sydän auki, silmät auki, taian välke silmissä.

I'm not going home.

Tiedättehän sen tunteen elokuvan katsottuanne, kun todellisuus johon juuri palasitte ei tunnu todelliselta? Auringonvalo on liian kirkas, muovilattia liian arkinen, hiljaisuus painotonta; kuin olisi saanut lahjan ja se olisi hiljaa hiipinyt pois luotasi.

Katsoin juuri Harry Potter and the Philosopher's Stonen ja itkin. Tämä ensimmäinen leffa on vielä suhteellisen hyvin ja rakkaudella toteutettu. Ei ole vielä sössitty sellaisia suht koht tärkeitä asioita niinku tapahtumien perimmäistä tarkoitusta. (Vaikka, okei, mua häiritsee vieläkin miksi Harryn vanhemmat kuvataan nelikymppisinä harmaantuvina professoreina, vaikka ne oli kuollessaan parikymppisiä nuoria nuoria voi niin nuoria tyyppejä, jotka oli varmaan yhtä hukassa kuin minäkin. Nyt ne näytti vaan tyypeiltä, jotka on päättäneet adoptoida mukulan kun oma kroppa ei enää lisäänny.)

Neville särkee mun sydämen aina. Ja Hagrid. Aaaah miten on onnistuttu saavuttamaan tuossakin sillisalaatissa se hahmojen ydin, se raakilemainen ihmismäisyys kaikessa rakastettavuudessaan. Yhtä elokuvakokemusta suurempaa siitä tekee se, että tietää mitä kenestäkin tulee, mistä ne on tulleet, mitä ne joutuvat vielä kokemaan ja kestämään. Tuossa ne on niin pieniä vielä. Ollapa lapsi jälleen. Huh. Tässäpä taas tätä sukupolvikokemusta.

I will not have been dead 'till I die

Asiakaspalvelija tässä kummastelee ihmisiä ja kanssakäymistä: miksei jotkut vastaa lainkaan tervehdyksiin? Vaikka kuinka reippaasti kajauttaisi hyvät huomenet, aina vastaan tulee näitä keski-ikää lähestyviä ukkoja, jotka eivät suostu kanssani samalle keskusteluyhteydelle. Samat tyypit eivät myöskään katso päinkään, ja tekevät tilauksensa epäselvästi töksäyttämällä, ikään kuin tehden selväksi, että he ovat sitten ihan vaan tiedoksi hyvin kiireisiä ja tärkeitä ihmisiä eikä heillä missään tapauksessa ole tuhlata yhtään sekuntia kauempaa kahvikupin tilaamiseen. Moi, minäkin olen ihminen! Haloo! Hei! Kuunteletkö sä? Hei? Huhuu?

Jännitysasia vireillä: sunnuntaina koe-esiintyminen Turun kaupunginteatterissa. Olin valmistellut yhden tosi haastavan musikaalibiisin, mut sit tajusin, ettei siinä nuotissa olekaan sointumerkintöjä, ja eihän se olekaan pianistikelpoinen nuotti se. Piti siis vaihtaa suunnitelmaa lennosta, ja vaihdoin toiseen biisiin, mutta sitten tajusin, että mullahan on sittenkin siitä ensimmäisestä biisistä olemassa jossain jemmassa soinnullinen säestysnuotti, koska tämä sama ongelma on kohdattu joskus ennenkin jossain koe-esiintymisessä. PÖLÖ. Nyt on dilemma, kun en tiedä kumman biisin esittäisin. Toinen on parempi äänialalle, ja vaatii vähemmän harjoitusta; toisaalta ensimmäinen on haastavampi ja näyttää että pystyn tosi vaikeisiin veisuihin, ja sitä olen harjoitellut pitkään ja paljon, mutta se on mulle vähän liian matala, ja myös vähän liian vaikea. En osaa sitä vielä mestarillisen hyvin. Pitäisikö sen siis antaa muhia? Ottaa varmempi nakki? Lauluopettaja on kiireinen eikä ehdi antaa mulle auktoriteetin mielipidettä, enkä keksi ketään muuta näyttämömusiikista niin paljon ymmärtävää joka voisi antaa jotain rakentavaa palautetta. Mulla on liian vähän mentoreita! Mitä!

Lisäksi: ulkona tuulee. <3 Voisi käydä kiipeämässä jonnekin korkealle.

Jahve Jahve, gimme some r-e-s-p-e-c-t

Tänään uskalsin pitkästä aikaa sanoa jehovantodistajaystävälleni suoraan, mitä ajattelin, ja tein sen ehkä hieman tylysti. Ehkä. Naamioin vitsiksi ja seurasi vaikea hiljaisuus. Hoksasin, että olen kiintynyt häneen niin paljon, että pelkään rikkovani ystävyyden olemalla kriittinen hänen elämänkatsomuksestaan, ja siksi olen jo pitkään kaunistellut sanomisiani... Tai jättänyt sanomatta asioita. Se ei kai ole hyvä. Kun kuitenkin olen aika usein tavalla tai toisella eri mieltä, tai hahmotan asiat eri tavalla. Ehkä mulla on vain taipumus muotoilla asiat niin kauniisti, etten hahmota ilmaisevani eriävän kannan? En tykkää olla karkea, välttelen sitä.

Tämänpäiväinen tilanne syntyi, kun luettiin joku pätkä Raamatusta, jossa - okei, en muista, lunttaan - puhutaan siitä, millaisiksi ihmiset muuttuvat "lopun aikoina": itserakkaiksi, rehenteleviksi, pöyhkeiksi ja niin edelleen (2. Tim. 3:1-5). Lopuksi käsketään välttää sellaisia ihmisiä. Ystäväni siinä oli jo jatkamassa johonkin muuhun aiheeseen, kun minun silmäni jatkoivat lukemista vielä seuraaviinkin jakeisiin, joita ei ollut "oleellista" lukea, ja siellä sanottiin: "Nämä [pahat ihmiset] näet tunkeutuvat koteihin ja kietovat valtaansa syntien rasittamia, monenlaisten oikkujensa riepottelemia naisparkoja, / jotka ovat aina alttiita uusille opetuksille mutta eivät voi koskaan päästä selville totuudesta." Minulta pääsi ääneen kysymys, että miksi "naisparat", miksei ihmisparat? Mitä tällä tarkoitetaan? Johon minulle yritettiin ensin vastata, että "naiset on empaattisempia ja siksi alttiimpia kaikille tollasille uusille, öö, jutuille, tiäks... tai siis ei, älä lue sitä, tai siis heh heh", johon naureskellen sanoin, että "Nii joo, 'lukekaa vaan nämä jakeet ja tulkitkaa ne kirjaimellisesti, mut älkää sit lukeko niitä seuraavia jakeita!' Heh."

Ja

sitten

kovin

hiljaista.

Mun mielestä on ihan okei kyseenalaistaa se, että tulkitaan äärimmäisen kirjaimellisesti esimerkiksi kaikki ennustukset, mutta sitten ei huomioida tuollaisia kokonaisuuksia. Että yhtäällä hiotaan pilkkua ja toisaalla "eisilläniivväliä". Eikö? Olenko väärässä? PS. Vituttaa se, että myös jehovat näkee naisen miehelle alisteisena. Pirun luomismyytti ja kylkiluut ja kaikki se.

Arrrgh mikä on Raamattu kokonaisuutena? Yritin rippikoulussa, yritin kirkosta erottuani, yritän taas mut en vaan hahmota. Mutta etenen. Pitäisi ehkä lukea vain Mooseksen kirjat, koska niiden tarinat on lähimpänä sellaista kerrottua kansanperinnettä, joissa on yhteyksiä myös muihin mytologioihin (esim. tulvamyytti). Ne olisi historiallisesti ehkä kaikkein kiinnostavimpia, siinä missä Johanneksen Ilmestys on meditaatiomielessä tosi kiintoisa, ja Sananlaskut runousmielessä jännä, ja kaikki Uuden Testamentin kirjeet seurakuntien synnyn ja Raamatun tulkinnan ja pieleentulkinnan ja tulevan valtauskonnon sisäisen hajaannuksen alkusysäyksen kannalta aika jänskä.

Enough Jesus talk! Hare krishna salaam alaikum blessed be ja niin edelleen. Puhdistaakseni tämän patoumia synnyttävän ja negatiivista huomiota keräävän uskonnon vibat tästä tekstistä voin kertoa lyhyesti, että lueskelen parhaillaan pranic healing -opasta ja koen sen syventävän sopivasti osaamistani energiatyöskentelyn parissa. Lisäksi sorrun säännöllisesti kaikenkirjaviin haureuksiin. I be a sinner, no wait, enhän mä usko syntiin. Ha ha! Onpa vapaa olo!

Tänään aloin rajoittaa syömisiäni töissä, koska oikeus kaikkeen ruokaan työvuoron aikana ja tarve keksiä tekosyy istua alas ovat aiheuttaneet talvisen rasvakerroksen kerrostumista etenkin lantion seudulle. Sitten söin sämpylän - majoneesilla. :( Hävisin. Huomenna uusi yritys.

On a sunny Sunday

Tänään pohdin monenlaisia asioita. Hoksasin erään teatterilaisen näyttävän aivan kuusikymppiseltä Will Schuesterilta, ihastelin ihmeellisiä valoja lasten kanssa, sävelsin biisin ja unohdin miten se menikään, ideoin näytelmän ja ihmettelin miksi kuumeessa ollessani alan ajatella kaiken hidastettuina kuvina (hourailin erään sairaspäivän tanhuketjujen käsiotteet slow motionina näkökentässäni velloen). Ihmettelin biisien säveltämisen helppoutta ja sitä, miksi jotkut tietyt tavat sitoa huivi päähän koetaan "mustalaishuiviksi". Mulla taisi olla mustalaishuivi päässä.

Mutta se syy, miksi halusin aloittaa henkilökohtaisen blogin ja kirjoittaa pohdiskelusta, on se, että halusin julki Viimeisen Toiveeni, eli sen että mitä mun ruumiille tehdään jos satun kuolemaan. Pohdiskelin nimittäin sitäkin tänään ja tulin tämänhetkiseen loppupäätelmääni.

Täten täysissä ruumiin ja sielun voimissa ilmoitan kaikelle kansalle, että haluan ruumiini tuhkattavan, ja jaettavan siroteltavaksi seuraaviin paikkoihin:

1) Lapsuudenkotini tontti yltympäriinsä, jossa erityisesti seuraavat tärkeät kohdat:

- Etupihan nurmikko, se, jonne aina laitettiin piknik-liina taivaan alle

- Juhannusruusupensas tonttien rajalla

- Vanhan autotallin ja puuvajan takana oleva metsikkö

- Se vanhan puolikkaan puolella oleva mäki, jolla oli se keinu

- Kuusiaidan vieressä jyrkänteen alla oleva metikkö, erityisesti sen ikivanhan kuusen käppyrä juurikko

- Se kulma, jossa ennen uuden tallin rakentamista oli vielä kuusiaitaa ja jossa kasvoi se pieni puu

- Omenapuiden tienoo, erityisesti sen, joka on leikkimökin vieressä

- Vanhan sillan paikka

- Se kohta, jossa oikopolku ylittää ojan

- Se metsikkö, jossa nykyään on hiekkalaatikko ja Saaran vanha maja. Se jossa kasvaa aina sinivuokkoja.

2) Jostain korkealta kovaan tuuleen sirottelu. Sen on sit kans oltava kova tuuli! Mielellään kesämyrsky. Ukkonen olis kans kiva. Esimerkiksi Nousiaisten tontin kukkula on aika hyvä vaihtoehto, tai sitten se vuori jolle kiipesin Slovakiassa. Valitkaa vapaasti.

Okei, se vakavista aiheista. Keksin eilen flunssapäissäni uuden tavan valmistaa piparkakkuja! Itsehän pidän niistä mahdollisimman paksuina, joten kokeilin seuraavaa:

1) Ota kaupan valmispiparitaikina pakkasesta.

2) Sulata huoneenlämmössä pari tuntia. Unohda tiskipöydälle.

3) Lämmitä uuni 175 celsiukseen.

4) Kuori ympäriltä muovipakkaus ja ota käteesi sopivankokoinen piparimuotti.

5) Ota kaulimattomasta taikinasta niin monta piparia kuin mahtuu. Itse sain kuusi. Paksuus noin 1 cm kussakin.

6) Laita piparit pellille ja uuniin.

7) Syö ylijäänyt taikina odotellessa.

8) Kun piparit ovat mukavasti kohonneet, vähennä lämpöä noin 150 asteeseen. Paista kunnes ovat kullanruskeita.

9) TSÄDÄÄM, saat muhkeita viiden sentin halkaisijan piparkakkoja, joissa on rapsakka kuori ja pehmoisa sisus. Nammm. The way I like them.

Ainoa varjopuoli on, että taikinaa kuluu melkoiset määrät. Oh well.