haemoglobin is the key to a healthy hertbeat

Lääkäri totesi tänään, että mulla on anemia. Ei mitään sen vakavampaa: sydän toimii normaalisti, keuhkot on terveet, jopa kolesteroliarvot kuulemma epätavallisen alhaiset. Ei muuta kuin raudanpuutos. Mun veri on ohutta litkua, ja siksi sydän joutuu tekemään enemmän töitä. Huh. Vau. Jopa helpottaa. Olin jo asennoitunut ottamaan vastaan elinikäisen sairauden diagnoosin. Että nyt olet loppuikäsi lääkkeistä ja laitteista riippuvainen. Toisaalta toivoin sitä: olisi ollut tekosyy olla yrittämättä. Mä oon kato sairas, emmä voi. Huh kun väsyttää, joo, se on kato tää mun vaiva, oi voi. Tosin käytin jo tätäkin tekosyynä syödä salamipizzan, koska jou lihasta saa rautaa ja mulla on vakava puutos (hemoglobiiniarvo 78) ja ei oo viel rautatabletei (koska unohdin hakea ne apteekista) joten miksei lihaa?! Plus että olen himoinnut makkaraa jo joitain viikkoja. Nyt ei taas vähään aikaan tarvitse. Pinaattikeittoa nam nam.

Tykkään ihan hirveästi työkavereistani tuolla äänestyspaikalla, ja surettaa jo valmiiksi, kun tietää tuon olevan vain viikon mittainen pätkä enää. Haluaisin tehdä tuollaisen sakin kanssa töitä aina. Näitä hommia on tehnyt jo tarpeeksi muistaakseen, miten sen porukan hajoaminen aina raapaisee; nyt toisaalta osaa jo ottaa kaiken irti siitä lyhyestäkin ajasta. Meillä on vain tämä hetki, on vain nyt ja tässä, ja kohta sitä ei enää ole. Pitäisi opetella olemaan vielä enemmän läsnä.

Tänään makasin lääkärin tutkittavana ja katsoin omaa sydäntäni ultraäänikuvassa. Hitto, omaa sydäntäni. Siellä se ihme jyskii koko ajan minun mielestäni välittämättä, minun ohjelmoimattani, ja saattaisin elää koko elämäni läpi kertaakaan uhraamatta ajatusta sille. Se on ihme, väsymätön kone, minun moottorini. Näin sen kammiot ja sivuääniä aiheuttavat harmittomat epämuodostumat. Näin sen etäämmältä, ja se muistutti jotain eläintä. Se näytti juuri siltä, miltä sydämet biologian kirjoissa näyttävät. Se on minun sisälläni. Se on todellista. En näe sitä, mutta se on todellista; minun tuli nähdä se ymmärtääkseni sen olemassaolon. Niinkö riippuvainen ihminen on näköaististaan? Ja kuitenkin tätä kaikkea käsitellessäni siinä sydänäänieni ja hiljaisuuksien välissä koin, etten ollut aivan läsnä. "Nyt ajattelen tämän hetken olevan ainutlaatuinen" eikä "tämä hetki on ainutlaatuinen". Vai läiminkö itseäni turhaan? Odotanko joka hetkeltä jotain maagista läsnäolon euforiaa, vaikka se voi hyvin ilmetä myös tyhjyytenä?

Luin tänään Anna-Leena Härkösen omaelämäkerrallisen romaanin Heikosti positiivinen. En osaa päättää pidänkö Härkösen tavasta kirjoittaa vai en. Toisaalta rakastin psykoosi- ja neuroosikuvauksia juurikin niiden todenmakuisuuden takia, mutta kaiken alta välittyi jonkinlainen asenteellisuus, ehkä, tai sitten se oli tarkoituksenmukaista tyylittelyä. Omien heikkouksiensa paljastamista lukijan samaistumisen helpottamiseksi. Häpeän poistamista tuomalla sen aiheuttajat julki. Ehkä. Ehkä haluan olla Härkönen: ammattinäyttelijä ja -kirjailija. Ehkä koen Härkösen näennäisen aseman jotenkin ärsyttävän tavoiteltavana. En millään viitsisi myöntää, mutta kyllähän mulle kelpaisi tuollainen elämä, jossa teatteri- ja elokuvaohjaajat soittelee perään ja kyselee mukaan projekteihin. Toisaalta: great acts are made up of many small deeds. Ehkä mun perääni jo nyt soittelee ohjaajat, mutta mä en vain havaitse niitä sellaisiksi. Ehkä joku lukee joskus mun elämästäni ja huokailee sen olleen uh niin menestynyttä ah niin glamoröösiä ooh niin boheemia. Ei siten että sellaista haluaisin tapahtuvaksi. Minä haluaisin vain tehdä mielenkiintoisia ja antoisia projekteja. Työnteko on ikävä kyllä usein tiellä. Raha, sinä perkele. Miten ihminen voi alkaa tienata omalla intohimollaan? Milloin voin jättää kahvin keittämisen ja vain luoda? Nytkö? Oletko varma?

Words, take her with you / somewhere beyond time

Olen elänyt tämän päivän jonkinlaisella meta-tasolla. Hirveä määrä hajanaisia ajatuksia ja havaintoja lentelee ohi enkä saa mistään otetta. Jos yrittäisi nyt jäsennellä. Josko teksti auttaisi. Auttaisiko sanat, vaikka lauseet on rampoja? Mulla on pää yhtä jumissa kuin tämä kroppani, johon on juuri nyt kiinnitettynä sydämen sykettä vuorokauden ajan mittaava masiina, tarralappuja ja antureita pitkin rintakehää ja remmi kehon ympäri ja mötkäle kyljellä, äh, öh, ei ihme ettei sujunut laulutunti kun keho on kuin sidottu. Ja tämä sama ällöfiilis myös päässä. Kuin tarpoisi suossa. Kaiken lisäksi mut pistettiin hengittelemään jotain keuhkolääkettä, joka aiheutti päänsäryn. Vai aiheutanko senkin itse kaikella stressaamisellani? HMM. It's all your fault and you know it.

Haluaisin haastaa itseäni älyllisesti jotenkin pidemmälle, mutta pelkään kyynistyväni sen seurauksena. En halua kyynistyä. Miksen? Koska kyynikot on ikäviä ja onnettomia. Koska on minulle itselleni miellyttävämpää olla optimisti. Pidän siitä valoisan feelgood-hipin roolista. Olen tosin unohtanut pukea sen päälleni viime aikoina, se on tainnyt mennä vanhaksi. Mikä on roolia ja mikä ei? Missä menee maskin raja? Kuka on minä? Missä mun tietoisuuteni on, ja mikä on sen luonne? Tyhjä? Ei-mikään? Entä jos haluankin olla Kaikki?

Eilen koin hetkellisesti olevani oikeasti läsnä omassa kehossani, tai, jotenkin tunsin oman tietoisuuteni juuri tässä hetkessä, hyvin selkeästi ja elävästi. En muista olenko milloinkaan kokenut sellaista; olen saattanutkin, mutta sitten olen vain unohtanut miltä se tuntuu. Muistaminen. Elämä on muistamista, pala palalta. Olen yrittänyt tänään palata samankaltaiseen pysähtyneisyyden tilaan aina hetkittäin, palata omien silmieni taakse muiden silmien takaa.

Istuin yksin kahvilassa ja kuuntelin viereisten pöytien keskusteluja, kuinka kukin aivan huomaamattaan rakensi omaa todellisuusfantasiaansa tarkoin lasketuin siveltimenvedoin. Minun arvomaailmani perustuu tälle trivialiteetille, eikö sinunkin, saanhan sinulta vahvistuksen omille kulisseilleni, jatketaanhan niin kuin ennenkin.

Jollekin on näemmä myös normi, että parisuhteessa painostetaan ja rajoitetaan toista. "En jaksanut lähteä baariin, joten pakotin sen jäämään mun kanssa kotiin." Ja se on ihan ok ja fine ja ymmärrettävää ja hyväksyttävää ja jopa kannustettua. Kukaan ei älähdä. Eletään taas läpi niitä satuja, joissa roolit on selvät ja muuttumattomat, kaiken saa vaatia mitään antamatta, tarinan lopetus on jo päätetty. Pahinta on suunnitella liian pitkälle. Kaikessa.

En halua yhtään ainutta kaavaa ohjailemaan päätäni ja käytöstäni, haluan löytää sen tabula rasa -fiiliksen, haluan takaisin siihen. Onnistuuko se, jos vain kysyn tarpeeksi kysymyksiä? Välillä tuntuu etten kysy enää oikeita kysymyksiä, vaikka joskus osasin. Voi maailmantuska ja ahdistus ja todellisuus joka on ja ei ole. Ehkä alan vain uskoa sitä teoriaa, jonka mukaan todellisuus on vain se, minkä näen; luon sen itse "silmieni" eteen koko ajan. Muuta maailmaa ei ole. Kaikki on unta. Oletteko te muut mielestänne olemassa? Mistä sen tiedätte?

En halua päästää itseäni liian helpolla. En halua haasteetonta elämää. En halua ympärilleni haastamattomia ihmisiä. Pelkään, että päästän samalla irti onnellisuudesta; että jos vaadin jatkuvasti olemassaoloa mukavuusalueen rajoilla, onnellisuus lakkaa olemasta. Vaan entä jos siellä odottaakin jokin aivan toisenlainen onnellisuus tai palkitsevuus? Mistä tiedät jos et kokeile? Mitä on onnellisuus, joka perustuu helppoudelle? Onko se pumpulielämää? Onko se päiväunissa elämistä? Iskeekö sieltä jonain päivänä tyhjyys vastaan kuin märkä pyyhe vasten kasvoja? Vai onko tyytyminen todella parasta mahdollista onnea?

Olen aiemmin käynyt vastaavanlaisia asioita läpi, mutta paljon pienemmällä skaalalla. Tämä on pelottavaa. Olemassaolon perusta jyrisee. Eilen istuin bussissa hermoromahduksen saatuani ja ajattelin että paskat kaikesta, jätän kaiken ja jokaisen taakseni ja vain lähden jonnekin. Ulkomaille. En suunnitellut sitä sen pidemmälle. Vain lähtemisen, jättämisen, irroittamisen tunne oli läsnä. Tartun siihen vielä.

"Why this frightened part of me..."

"... that's fated to pretend?"

Eksistentiaalinen immateriaalis-abstrakti mitäihmettäteenelämälläni -kriisi. Miten tällaiseen etsii vastauksia? Olen muutaman päivän ajan tehnyt keikkatyötä, joka suo minulle mahdollisuuden pyöritellä tuntikausia omia ajatuksia päässäni ja lukea suuret määrät kirjallisuutta, ja yhdistettynä yhteishakujen alkamisajankohtaan ja yleiseen päämäärättömyyden ja riittämättömyyden tunteeseen se on osoittautunut aika hajottavaksi. Mahdollisesti hyvällä tavalla, ken tietää, nyt vaan täytyisi ottaa tästä kaiken pirstaloitumisesta ja kyseenalaistamisesta irti jotakin.

Ongelma 1: Onko parempi tehdä sitä, mitä haluaa, kuin sitä, mistä olisi hyötyä? Onko näissä loppujen lopuksi mitään eroa; saako intohimo, tai vaikkapa vilpittömyys aikaan sen, että toiminnasta on hyötyä joka tapauksessa? Ovatko nämä toisensa poissulkevia? Miten löydän sen kombinaation, jolla saan hyödynnettyä osaamiseni ja intohimoni ihmiskunnan hyväksi?

Ongelma 2: Mikä on se intohimon tai innostuksen kohde, johon kannattaa alkaa panostaa? On jo huomattu, että kaikkea ei voi tehdä yhtä aikaa. Olisiko mahdollisuutta yhdistää useampaa, esim. musiikki, teatteri, opettaminen ja kirjoittaminen? Tai vaikka musiikki, leipominen ja terapia? Jos keksisinkin innovatiivisen yhdistelmän, mistä päästä sen ammattiosaamisen kartuttaminen kannattaisi aloittaa?

Ongelma 3: Olenko vain urautunut ajattelemaan kaiken opiskelun ja työnteon syklien kautta? Entä jos olisikin vain parempi rikkoa yhteiskunnan kaavat ja käytännöt ja perustaa omavarainen maatila, ottaa hippejä ruokapalkalla töihin ja elää hiljaiseloa luonnon helmassa? Jos vaikka rupeaisi kulkuriksi? Tai piiaksi? Ollapa vain maatalon emäntä ja lypsää lehmiä ja leipoa leipää. Miksi pitäisi ylipäänsä saada "toteuttaa itseään"; olisiko parempi keskittyä ruohonjuuritasolle ja rakentaa toimivampaa yhteiskuntaa vaikka tuottamalla peruspalveluita, tai jotain, EMMÄTIIÄ.

Hirveästi kysymyksiä enkä tiedä miten niitä lähestyisin. Apua. Kysymyspilvi säkenöi ja minä käännyn pois, suljen silmät, pelottaa liikaa. Mukavuusalueen rajat häämöttää. Vaan miten ottaa askelia sitä kohti, en tiedä, en tosissaan tiedä. Mitä tehdä kun oma itse (jaa mikä?) lukitsee itsensä piiloon?

Peponi

Tänä aamuna katsoin peiliin ja luulin hetken vanhentuneeni yön aikana kymmenellä vuodella. Väsymystä, kai. Työpäivän jälkeen katsoin käsiäni, ja ne olivat kuin vanhuksen. Kuivuutta vain. Luulisin. Tummia silmänalusia, kuollutta ihoa, poimuja. Korjattavissa olevaa fysiikkaa. Olosuhteiden aiheuttamaa. Ehkä.

Olen hypellyt viime päivinä (vai jopa viikkoina?) emotionaalisesta ääripäästä toiseen, ja tässä juuri yhden pienehkön vastoinkäymisen kohdattuani ja hermoromahduksen saatuani aloin pohtia, että onkohan se omasta normaalista olotilastani poikkeavaa, ja että mistä se voisi johtua. Tässä tuntee olonsa hetkittäin jonkinlaiseksi bipolaari-tapaukseksi, vaikken uskokaan että juuri siitä olisi kyse. Ehkä olen muuten vain herkkä reagoimaan impulsseihin juuri nyt. Onko se herkkyys sitten merkki väsymyksestä, stressistä tai jostain masennuksen kaltaisesta, jaa'a. Ehkä se on vain elämää. Ehkä se menee ohi. Itkusta nauruun ja naurusta itkuun ja taas takaisin, ja sykli on täysi.

Törmäsin jossakin intternetsin nurkassa kuvaan, jossa oli mietelausahdus, joka kolisi ja helisi jossain silmien takana. Kirjoitan ulkomuistista: "I have gazed too fondly at the stars to ever be afraid of the night." (Vapaa suomennos: Olen katsellut tähtiä niin suurella kiintymyksellä, etten voi koskaan pelätä yötä.) Tajusin, etten tosiaan ole koskaan pelännyt yötä; että on ihmisiä, joille yö on uhkaava ja vieras. Öisin saattaa olla pelottavaa rakennusten sisällä, mutta ulkona ei milloinkaan. Edellisellä asuinalueellani kuljin usein öisin rakennusten varjoissa, nautin kyvystäni piiloutua ja sulautua pimeään. Olin osa yön ääniä, yön olentoja; kuunvalon noita, tähtien tytär. Kiipesin korkealta korkealle. Tässä uuden asunnon lähellä on myös paikkoja, joissa voisi unohtua tähtien alle. Kunhan pakkanen hellittää.

Yöihmisen ongelmana on tietty tuo päivätyö, jonka takia lähes kaikki yöaika menee ohitse. Mutta no, kaikkea ajallaan. Ehkä sille on syynsä, että elän nyt aamujen aikakautta. Ehkä on aika oppia uutta. On kivaa katsella työpaikan ikkunasta aamutouhujen keskellä auringonnousua, ja on mukavaa saada olla muille ihmisille päivän alun kaunistaja.

Kevennyksenä päivän ironia-annos: neulon itselleni uusia lapasia, mutta puikot eivät pysy kädessä, koska käteni ovat niin jäässä. BA-DUM-TSIHHH. Seriously. How am I supposed to make a pair of mittens when all I need for doing that is A PAIR OF MITTENS christ what is this what I no.

miul oli tuuli turvanani

Tänä aamuna heräsin vihdoin siihen maailmaan, jota olen odottanut tähän asuntoon muuttamisen jälkeen: oli ilmestynyt lunta. :) Osasin aavistaa, että tästä alueesta tulee lumikuorrutteella aivan satumainen kylänkaltainen, enkä ollut lainkaan hakoteillä. Kävelin aamuyhdeksältä ennen auringonnousua pitkin hiljaisia teitä ja imin itseeni niitä ihmeellisiä aamunkoiton värejä, jotka heijastuivat katulamppujen kanssa kilpaa valkoisista pinnoista pastellinkirjaviin taloihin ja takaisin. Ne sävyt olivat ihmeellisiä. Sinistä ja lämmintä keltaista ja jotakin erikoista violettia. Mutta värejäkin tervetulleempaa oli se ihana hiljaisuus - otan avosylin vastaan kaiken, joka vaimentaa kaupungin hälyä. Siunattuja ovat ne harvat aikaiset aamut, jolloin ei ole kuolemanväsynyt.

Äänitettiin tänään viimevuotisen musiikkinäytelmän laulut, jotta saadaan niistä CD muistoksi ja muistinvirkistykseksi; ollaan hakemassa ensi kesäksi Seinäjoen harrastajateatterifestivaalille, ja harjoitustaukoa helpottaa kun on joku tallenne josta luntata. Oli todella rankkaa laulaa seitsemisen tuntia hyvin vähillä tauoilla (yksi 20 min ruokapaussi ja joku minuutin vessassajuoksu), varsinkin kun puolessavälissä päivää äänittäjän tietokone tilttasi, ja 6 tai 7 juuri purkitettua raitaa vain hävisi bittilimboon, ja kaikki oli äänitettävä uusiksi. Loppujen lopuksi oltiin kuitenkin etuajassa, koska hommaan oltiin varattu vielä koko huominenkin päivä, mutta saatiin kaikki tehtyä jo tänään. Huomenna siis tiedossa: LOMAA. Ah. Se tietänee videopelejä, ja vähän viulun soittelua, ja hmm, kaikenlaista omaa puuhaa, johon ei ole hetkeen ollut aikaa. Ihanaa. Myös uni vois maistua, oi että, ja tee, mmmmm teeeeee. Unta ja teetä ja musaa ja videopelejä. Täydellinen sunnuntai. Toki, hei, mun seuraani saa myös liittyä! Joku lautapelihäsellys voisi olla aika leppoisaa. Hyvää ruokaa ja ihmisiä ja hassuttelua.

Oli äänittämisen tuskassa kivaa huomata myös, miten ammattimaisesti sain hoidettua omat sooloni, vaikka ääni alkoi olla jo todella väsynyt ja laulaminen tosissaan tuskallista. En saanut mihinkään uudelleen äänitetyistä biiseistä sitä samaa kirkkautta, mitä niissä kadonneissa versioissa oli, mutta ainakin sain kerralla kaikki purkkiin ja kuulostamaan suht hyvältä. Jeah. Muusikko-experience GET. Tänään oli musiikintäyteinen päivä muutenkin, sillä tapasin tänään ensimmäistä kertaa porukkaa, jonka kanssa ollaan perustamassa uutta kansanmusiikkiprogebändiä, ja siitä jäi tosi maukkaat fiilikset; Jotenkin löysi itsestään sitä motivaatiota, joka viulunsoiton suhteen on ollut vuosikymmenen verran täysin hukassa. Tekee mieli harjoitella ihan vapaaehtoisesti! Sitäkö se musiikin tekeminen on mitä häh? Puhumattakaan siitä iloisuudesta, että porukka vaikuttaa tosi samanhenkiseltä ja yleisen mainiolta. Ehkä tästä syntyy jotain kivaa, ehkä ehkä.

Olen viime viikkoina ollut hirveän kiitollinen kaikista ympärilläni olevista ihmisistä. Tai no, "viime viikkoina", juuri löysin päiväkirjamerkinnän elokuulta, jossa totesin täsmälleen saman, että olenpa valinnut seurani tavattoman hyvin. Se on vain näkynyt tässä syksyn ja talven mittaan tosi selkeästi. Oli aikanaan hyvä tajuta, minkälainen vaikutus on seuralla, joka pyrkii aina vetämään muita alemmas toistensa kohottamisen sijasta, vaikkakin sellaisen seuran karsiminen ei ollut kovin helppoa tahi yksioikoista. Nyt tuntuu siltä, että sen päätöksen seuraukset alkavat näkyä, ja kerta kaikkiaan vain tuntuu hyvältä. :) Hei, te kaikki ystävät ja tuttavat, olette mielettömiä tyyppejä! Kiitos! Se täytyisi vain muistaa sanoa jokaiselle erikseenkin.

Elämä tuntuu hyvältä juuri nyt lähes kokonaisvaltaisesti. Moni solmu aukeilee ja helpottaa. Asiat rullaatirullaa eteenpäin omalla painollansa pehmoisasti. Ei hätää. Ei mulla ole hätää. Eläminen on vähän tällaista hoipertelua.

for me it isn't over yet

Huh kun on ollut jotenkin hektiset pari päivää. Aloitin eilen jälleen työt vanhassa työpaikassa, ja jo unirytmin riuhtominen paikoilleen on ollut tarpeeksi tuskallista, puhumattakaan kaikenmoisista uusista työntekoon liittyvistä asioista, joita tämä "uudelleenorganisointi" (heh) on aiheuttanut. En ole tänään päässyt työasioista eroon ennen kuin vasta iltayhdeksältä, ja jo aamuseitsemältä aloittaneena se on vähän liikaa... Toisaalta, niin, 14 tuntia on ravintola-alalla ihan normityöpäivä. Pääsin sentään käymään kotona välillä! Kahvilan uudelleenavaamisessa onkin näköjään aika monta mutkaa, mutta nyt niiden pitäisi olla selvitetty.

Kuulin eilen tai edellispäivänä ensimmäistä kertaa Adelen biisin Someone Like You, tykästyin siihen heti ja päätin opetella - ja sitten kuulinkin sitä pari päivää jatkuvasti radion välityksellä töissä, koska ilmeisesti se on nyt joku iso hitti. Tai on ollut jo jonkin aikaa, mutta olen vain tapani mukaan jäljessä kaikesta mikä on hip ja in? Jaa'a! No mutta, tänään se vaivasi koko päivän takaraivossa, ja tuossa äsken työjutuista kotiin päästyäni istuin alas ja opettelin mokoman, jotta se ainakin soi päässä oikein. :E Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin korvamato, jonka sanoista osaa puolet.

On jännää löytää biisi, jonka kertoman tilanteen on kokenut, mutta josta on jo kasvanut eroon niin, että sitä voi laulaessaan tarkastella vähän etäämmältä. Laulaja ei saisi olla liian kiinni esitettävissä teoksissaan, tai tulkinta kirjaimellisesti vesittyy - ties kuinka monta kertaa minullakin itku on keskeyttänyt laulamisen. Tarkoitus ei ole velloa tunteessa vaan välittää se muille. Hauskaa todeta kasvaneensa sellaiselle tasolle, jossa sen ymmärtää, kun muistaa selvästi vielä sen ajan, jolloin ei ymmärtänyt. Katso: minä kehityn.

Tällä lailla väsyneenä ja jatkuvassa univajeessa tarpovana on jännä huomata, miten välittömästi hämärtynyt olotila vaikuttaa selvänäköisyyteen, ja tällä kertaa nimenomaan näköaistiin. Aiemmin olen kuolemanväsyneenä kuullut asioita, nyt näen niitä kaikkialla. Vielä kun onnistuisi saamaan jostakin otteen sen sijaan että haparoi vain ihmeellisiä suhruja ja muotoja ympäristössänsä. Tammikuusta tulee todennäköisesti aika raskas kuukausi henkisesti ja fyysisesti, koska teen hetkellisesti kahta työtä yhtäaikaa; alan ehkä jossain vaiheessa kiipeillä seinillä väsymyksen ja sen aiheuttamien aistiharhojen takia. Vapaaehtoisia seinältäkiskojia ja päänsilittelijöitä vastaanotetaan.