"Words are tears that have been written down. Tears are words that need to be shed. Without them, joy loses all its brilliance and sadness has no end."

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

one of these mornings / you're gonna rise up singing

Naapuritalon tv-antenniin on ilmestynyt kaksi lintua, jotka laulavat vuorokauden ympäri mielettömän kaunista luritustansa. Oppisipa laulamaan kuin lintu, yhtä luontevasti ja helposti. Hiljaisen talven jälkeen on ihana kerätä äänimaisemaansa pieniä kauniita palasia pikkuhiljaa. Eilen lähdin linnunlaulun säestämänä pienelle iltakävelylle ja päädyin tanssimaan tämän mäen hiekkakentälle. Pitää tehdä sitä useamminkin. Kesällä voisi tanssia paljain jaloin.

Vesisade tuntuu aina keväisin yllättävän hyvältä. Kuljin tänään pehmoisen sateen halki kantaen tuolia, joka ruuhkabussissa muuntui kätevästi yhdeksi ylimääräiseksi istuimeksi. Tulipa bondattua parin hiprakkaisen teinipojan kanssa siinä samalla. Heh. Iltapäivällä tunsin ensimmäistä kertaa tänä keväänä sadetta nostattavan tuulen, kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää. Illalla tapasin ihmisen, jonka olen hukannut elämästäni aivan liian pitkäksi aikaa, ja tuntui siltä kuin vuodet tässä välissä olisivat sulaneet pois. Note to self: kun seuraavan kerran karsit elämästäsi haitallisia ihmisiä, mieti myös, onko olemassa joitain, jotka haluaisit tilalle.

Olen lenkkeillyt lisää ja seikkaillut ympäriinsä. Olen ottanut tavoitteeksi laajentaa elinpiiriäni: kartoittaa juoksu- ja kävelymatkan päässä olevaa ympäristöä. Mulla on tämän kaupungin lähialueet yhtä valkoista länttiä... Koen toisaalta, että hyvä tapa oppia ne on juuri tämä tämmöinen jalan kulkeminen (tai kesällä vaikka pyöräily), ilman karttaa, että oppii suunnistamaan maaston mukaan. Löysin tänään joen ja rannan ja lossin, joka ei kulje vielä. Joen toisella puolella oli maaseutu ja maisema ja mäen päällä oikea metsä, jonne olisin halunnut sukeltaa. Sitten kun lossi kulkee, kuljen minäkin eteenpäin. Joen toisella puolella vaikutti rauhallisemmalta.

Löysin myös paljon graffiteja, ja mietiskelin että niiden tekijöillä on varmaan sellainen sanomaton herrasmieskulttuuri, että tuoreiden töiden päälle ei heti tehdä uusia, ja niin edelleen, sillai. Ehkä. Jotenkin tuli sellainen olo. Oli muun muassa eräs alikulkusilta, jonka keskellä pimeimmässä kohdassa oli kaikkein suurimmat ja hienoimmat työt, ja tunnelin suilla niitä suttaisia tägiharjoitelmia. Onkohan tuollaisissa paikoissa oma hierarkiansa? Jännä alakulttuuri. Tahtoisin tehdä Berliiniin ihan vain alakulttuurintutkimismatkan, siellä kun on esimerkiksi tuo graffitikulttuuri ihan omassa mittakaavassansa.

Olen kuunnellut viime päivinä Ella Fitzgeraldia ja hoksannut uudestaan miksi se on laulajana niin ilmiömäinen. Olen yrittänyt ottaa siitä oppia eri tavalla kuin ennen, ja olen ehkä hoksannut jotain hyvin yksinkertaista mutta äärimmäisen oleellista laulutekniikastani. Äänitän huomenna loput ennakkotehtävät, katsotaan onko tästä hoksaamisesta hyötyä.

Tänään päätin tehdä kevätsiivouksen ja karsia tavaraa kirpputorille. En aloittanut vielä, mutta heti kun on aikaa. Ensi viikolla? Aloitan vaatekomerosta. Tuntuu että siellä on yli puolet vaatteita, joita en ikinä käytä, ja siksi olen viikon aikana ostanut jopa joitain uusia vaatteitakin, kun tuntuu että kaipaa jotenkin juuri tietynlaisia vaatekappaleita nyt. Keho muuttuu, liike muuttuu, olomuoto jalostuu. Pukeutumisen tarkoitus on muuttunut. Elin, joo, joskus sellaista aikaa, jolloin oli oleellista olla kirjava varasto juhlavaatteita. Nykyään niiden käyttämiseen tulee tilaisuuksia aivan liian harvoin niiden määrään nähden. Voisin tarjota itseni maksulliseksi edustusvaimoksi jollekulle ihan vain että saisi vetää pikkumustan päällensä, mut vähän pelkään että mun oletettaisi osaavan/haluavan kävellä korkokengillä. Vois olla siistiä olla lentoemäntä, mut mikä hitto on tämä korkopakko? What's with these absurd standards? Miksi eleganttius = piikkikorko? Kyllähän mä niillä opettelisin kävelemään, mut en tasan maksaisi niin epämukavista kengistä.

Tahdon puutarhan. Voisi kysellä vuokraisännältä saisiko tässä pihalla vähän kuokkia. Jos kasvattaisi, jotain, en tiä, yrttejä ja kurkkuja ja salaattia, papuja, herneitä? Olisipa tilaa marjapensaalle. No, ainakin täältä saa syksyllä omenoita. Sit voin tehdä itse hilloa, ah autuutta.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

tsuliluikka

Täten lausun julki kiitoksen lääketieteelle: mun olotilassa on tapahtunut huikea muutos sen jälkeen kun aloin hoitaa tätä anemiaani. Mietin tässä juuri, että milloinka mulla on viimeksi ollut energiaa yhtään mihinkään, johon tuntuu nyt riittävän puhtia päivittäin. Yhtäkkiä jaksan liikkua lähes joka päivä, siis vapaaehtoisesti kuntoilla ja kaivata sitä, ajatelkaa! Minä, joka julistin urheilun arkkivihollisekseni joskus teini-iässä; en siis niin kovin kauan aikaa sitten. Ja sen sijaan että vapaa-ajallani passivoituisin jatkuvasti vain videopelien äärellä - joka ilmeisesti on ollut ainoa asia, jota olen jaksanut työnteon jälkeen tehdä - harjoittelen musiikkia ja opiskelen, panostan tämän todellisen maailman taitoon ja tietoon.

Yritän tässä parhaillaan muistella menneitä kuukausia ja vuosia ja miettiä missä mun oloni on alkanut heiketä, enkä löydä selkeää alkupistettä, kun henkinen pahoinvointi on tuntunut vaihtuneen tosi vähitellen fyysiseksi uupumukseksi. Lääkärisetä arveli syyn olevan mun kasvissyönnissäni, johon siirryin kolme vuotta sitten, samaan aikaan kun aloittelin tämän astisen elämäni suurinta emotionaalista muutosta ja kasvukautta. Kolme vuotta pikkuhiljaa hupenevan elinvoiman kanssa on ollut valtavan raskas ajanjakso, vaikka siihen on mahtunut parempiakin kausia. Pää haluaisi mutta keho ei pysty, ja sitä samaa alamäkeä kuukausikaupalla. Ei ihme että olo on ollut kuin muumilla suossa.

Fyysistä nousukautta tukee valtavasti se, että käyn itseni kanssa mielen ja hengen tasolla tosi rakentavia prosesseja, ja se on varmasti myös osaltaan mahdollistanut niiden liikkeellelähdön. Elämä tuntuu tosi hyvältä. Mä tunnun hiton hyvältä. Tykkään olla omissa nahoissani. I'm awesome. Everyone's awesome. Life's god damn awesome. Parrr-tay!

Mä en halua uskoa, että lause "elämässä on ylä- ja alamäkiä" tarkoittaisi sitä, että tämä on vain hetken huumaa ja että kohta ollaan siinä samassa aallonpohjassa kuin ennenkin. Ei sen tarvitse mennä niin! Ei elämän tarvitse kulkea kärsimyksen kautta. Elämästä voi tehdä itselleen jatkuvan nousukauden. Se mitä yritän ehkä sanoa on että "alamäki" ei tarkoita taantumista edelliselle askelmalle, vaan ehkä ennemminkin tilanteen ulkopuolelle astumista ja uudelleenarvioimista, ylämäkeen pysähtymistä ja oikean reitin etsimistä. Haluan muistaa, missä nyt olen, jotta seuraavassa murrospisteessä tiedän, mistä mun tulee ponnistaa ylemmäs. Siksi ehkä kirjoitan tämän ylös.

Kerrankin kevät sekä luonnossa että minussa. Musta tuntuu että olen elänyt läpi todella pitkän talven.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

uberrima fides

What is a faithful heart?

To be full of faith. To have a heart full of faith. What is faith?

Belief, trust, hope. Believing without proof? Trusting something to happen; knowing without information. Isn't that also called intuition? But intuition also involves feelings: "feeling" whether something is ok or not. How is intuition linked with faith?

But faith can also mean full-on confidence, absolute trust. "Complete trust or confidence in someone or something", says my dictionary. I've felt absolute trust only a couple of times. While I was traveling alone in Europe for a month without a plan, I had absolute trust in life and the world. I had absolute trust in humanity. I had absolute trust in myself.

I have never felt absolute, unquestioned trust in a fellow human being (let alone an animal). My family gets very close to that based on the bond of unwavering love alone, but I'm not sure if they can ever reach a deep enough state of unattachedness for me to have absolute trust in them. To be as trustworthy as life, the perfect organism itself, requires the ability to fully know yourself, to perceive yourself from outside of you, I think.

Does this mean I have never really trusted anyone? Should I have? How can I have trusted myself two years ago, when only now am I beginning to feel like I know myself? It must have not been trust in the first place. What was it then? Foolishness? A distorted view of myself? Or: seeing the good in me, seeing my potential, and having hope, faith in myself?

"The purity of a faithful heart is chaste as the icicle curded by the frost from driven snow: 'twill bear no blemish."

It will bear no blemish. "Chaste".

If a faithful heart is such that has absolute trust and is full of it, what makes it so pure? What does trust purify and why? Trust may be the purifier of all that is hidden: intentions, emotions, hopes and fears, all underlaying mechanisms. Trust requires openness. That which is open cannot hide what it contains.

I don't mean that, when having trust in the world, the world should open up to you; it's you who should open up to the world. This is me as I am in this moment, bare and shameless, present and absolute. Like attracts like, and the world will open up.

Trust also attracts those who exploit, as light attracts shadow. The only way for light to stay light is to not become the shadow. Is that unstainability as true with pureness of heart? It's either black or white, light or shadow. The pureness either is or it isn't.

How does one keep one's heart pure or purify one that has been blemished? How to protect oneself from exploiters? Does that have something to do with faith? Is trust in everything the greatest protection? Against what, exactly?

My intuition tells me that the human kind ought to have absolute trust in itself, within itself. How to make such a grand vision reality? Up until now I've been trying to get there by building trust in myself and every one I encounter. Is that enough? I want to do more, but is that just impatience in me speaking?

lauantai 10. maaliskuuta 2012

the myriad of memories

Eilen aamulla kuulin lausuttavan: "Osama Bin Laden oli hyvä mies."

Mulle on nyt vasta alkanut pikkuhiljaa aueta se kulttuurillinen neulos, joka värittää mun työympäristöäni. Näiden muutaman kuukauden aikana olen tehnyt töitä neljän eri kansallisuuden kanssa lainkaan havainnoimatta niitä jännitteitä, jotka kansallisidentiteetti saattaa yksilöiden välille aiheuttaa; puhumattakaan siitä, etten ole tajunnut, että näiden ihmisten äidinkieli ei olekaan yksi ja sama, vaan että ympärilläni puhutaan jatkuvasti kolmea eri kieltä. Yhtäkkiä ymmärrän tätä verkostoa hitusen paremmin.

Aamukokki on irakilainen, toinen myyjä afganistanilainen, entinen tiskari oli gambialaisnainen, omistajaperhe iranilaissyntyinen. Yksi puhuu darsia, toinen kurdia, kolmas persiaa, joku ei lainkaan englantia ja huonosti suomea; iranilainen ei ymmärrä afganistanilaisen äidinkieltä, mutta hän taas osaa vähän kaikkea, ja toimii kaiken kommunikoinnin ytimessä.

Irakilainen kokkimme katsoi eilen tv:n aamu-uutisia avatessani kahvilaa, ja pyysi minua kertomaan mitä uutistenlukija kertoi ruudussa näkyvästä kaoottisesta videokuvasta. En ollut kuunnellut uutista, mutta sain selville, että materiaali käsitteli Syyriaa. Hän paheksui suurieleisesti. Hän tekee sitä usein, paheksuu kaikkea: työnantajaansa, uutisia, kylmää säätä. Sadattelee ja huokailee, yrittää vakuuttaa minut asioiden pahuudesta mikroskooppisella sanavarastollaan, turhautuu ja kiroaa jos en ymmärrä. Se on tavallaan ihan sympaattista, vaikka tavallaan tiedänkin olevani sellaisen ihmistyypin äärellä, joka uskoo sokeasti ja toimii ajattelematta.

Hän kysyi minulta, tiedänkö Osama Bin Ladenin. Sanoin tietäväni. Hän mietti hetken, ja sanoi sitten: "Osama Bin Laden hyvä mies. Muslimimies." Hämmennykseni on ehkä kuviteltavissa: kun elää maailmassa, joka toitottaa mustavalkoisten totuuksien yhtä ainoaa puolta, oli kertakaikkisen pysäyttävää nähdä asioiden toinen puoli edessänsä puhtaaksi vilpittömyydeksi kiteytyneenä. Ajattelin: vihdoin toinen näkökulma! Olenko elänyt valheessa? Kerro lisää! Olisin hirveästi kaivannut perustelua työkaverini väitteelle, ja vaikka hän ymmärsi mitä kysyin, hän ei löytänyt yhteisestä kielestämme oikeita sanoja. Sen sijaan hän päätti minun väittäneen Bin Ladenia pahaksi mieheksi.

Lopun aamua hän näytti minulle kännykällään videoita Suuresta Amerikkalaisesta Pahuudesta: kuvaa siviilien ammuskelusta, amerikkalaisten tankeista Irakin kaduilla, sotavankien häpäisystä. Hän turhautui kerta kerralta enemmän, kun näkemäni ei saanutkaan minua dramaattisesti hänen puolelleen, eikä pysähtynyt kuulemaan, etten ehkä olekaan kenenkään puolella.

Kun afganistanilainen myyjä tuli myöhemmin töihin, kerroin hänelle tästä välikohtauksesta, ja tämä yleensä rauhallinen mies todella kiivastui, sillä hän on tapellut samasta aiheesta kokkimme kanssa aiemminkin. Olisin ehkä osannut aavistaa senkin, jos ymmärtäisin lähi-idän konflikteista edes pääpiirteet: irakilainen Bin Laden on kuitenkin ilmeisesti tappanut muun muassa afganistanilaisia kuin karjaa, miljoonittain. Myyjä sanoi, että hän ei usko Bin Ladenin olleen ihminen vaan eläin. Hänen sanomanaan se tuntuu paljolta.

Ja näin alan ymmärtää, miksi nämä kaksi työntekijää ovat aina eri aikaan töissä.

On myös mielenkiintoista alkaa hahmottaa erot näiden kahden vasta viime vuosina Suomeen muuttaneen miehen ja Suomessa kasvaneen iranilaissyntyisen perheen välillä. Jälkimmäinen on elänyt lähes koko ikänsä runsaassa hyvinvointivaltiossa toinen toistaan tukien, kun taas nämä miehet ovat täysin yksin rämpineet kaaoksen keskeltä pakoon. Afganistanilaisella on sisaruksia kotimaassaan, mutta hän ei halua puhua heistä. Ihmeellisiä jännitteitä risteilee ihmisten välillä niin monilla tavoilla, ja ne voi havaita vaikkei ymmärtäisikään kieltä, jolla keskustelu käydään. Kaiken tämän tarkkailu tekee työnteosta huomattavasti virikkeellisempää.

Alkaako mun työni käydä liian helpoksi? Onneksi voi aina kehitellä itselleen uusia haasteita, kuten esim. pizzojen teon. Kyllä, minä opettelen tekemään pizzaa. Se on suhteettoman vaikeaa ja hirveän hauskaa, puhumattakaan siitä että mulla on äärimmäisen cool fiilis kun pyörittelen taikinaa. Hehehe.