"Words are tears that have been written down. Tears are words that need to be shed. Without them, joy loses all its brilliance and sadness has no end."

maanantai 30. heinäkuuta 2012

These excuses / how they've served me well


A friend stayed over for one night. We had a good time talking and walking, preparing and sharing a proper feasty breakfast, and I enjoyed our conversations. It seems I was able to let go and talk a-plenty, as she is quite talkative / was on a talkative mood, but as another friend just challenged my experience of it being “special” or "unusual" I stopped to think about it a bit more. Was I trying to balance out the conversation by talking a lot even though I may have not been saying much of value? Was her talkativeness “allowing” me to be talkative as well? Is the “talkative me” the “real me” or the other way around? Was she just asking the right questions, pushing the right buttons, even if by accident? I wasn't talkative all the while, and we allowed silence to exist between us (which was awesome), but there were some conversations especially during the night where I noticed myself talking more than usual. Was I simply nervous? Trying to fill out holes I was spotting, trying to maintain an image I thought appropriate?

I'm not sure if asking these questions is getting me anywhere. How do I figure out what actually happened?

Breathe, stop, look around, be honest.

I enjoyed her company. There's a spirit of acceptance between us, as was during the camp where we met a little while ago; not one born out of neccessity, but out of caring and kindness. Perhaps it's just that: because of the spirit we created during the camp, I was less afraid of being judged, and thus defined her presence as something special, whereas in reality I am the one creating the experience of being judged and thus I have the power to stop it. I am able to stop it no matter who I'm with, so why be selective about it? Why not with everyone?

Self-forgivement followed:

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to be afraid of being judged.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create myself the experience of being judged not realizing it is within my power as the creator to stop the experience.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create the fear of being judged ( = the fear of not being enough) based on my perception of status, bodily assets, sexual attraction, abilities, talent, wealth, and a whole lot of other images and expectations.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to percieve others as “more than” me and see myself as “less than” others and thus create the experience of being judged, ignoring the fact that we're all equal in value and that no one is “more” or “less”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to limit my expression according to my fear of being judged.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that talking less means more quality, value and insight, and that talking more means less quality, value and insight, when in fact the amount of words is a result of what happens within the person before the words are said, not the other way around.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to label people as “safe” and “unsafe” according to how much I limit myself around them, not realizing that it is my responsibility to set myself free, not theirs.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not assist others to set themselves free by setting myself free as an example; in this I forgive myself that I have accepted and allowed myself to blame my limitations on those around me instead of realizing I am limiting myself; in this, I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that by clinging to our limitations we don't only limit ourselves but we also limit all others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that as I name the fear of not being enough “the fear of being judged”, I'm putting all the blame and responsibility of that issue on others instead of carrying the responsibility myself.


I commit myself to assist and support myself to walk my process and thus consequently assist and support all others as well.

I commit myself to stop, breathe and redirect myself whenever I notice myself within the fear of not being enough, as well as all other fears.

I commit myself to carry my responsibility as the creator of my experience.

I commit myself to carry my responsibility as a part of the human kind by living my life into and as an example, realizing that every action and non-action affects this reality that is shared by us all.

I commit myself to free my expression by facing, breathing through and dissolving my fears.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Over-achieving and defining oneself - introducing self-forgiveness

I'm trying out this new method called "self-fogiveness", where through consistent statements of forgiving oneself and committing to change one is able to create actual change by accessing ones patterns, thoughts and emotions and their origin. I've been experimenting with it more or less for some time, but this is the first time a small realization actually lead to me writing these statements down and figuring out a whole bunch of stuff through that writing process. I want to share them, don't know why. For the sake of sharing?

I was writing out my anxiety and I realized that there's a certain period of time in my past which I try to compensate for by over-achieving in my present life. I realized I still feel guilty about that point in my life where I did very little and mainly escaped all my duties, responsibilities and problems into entertainment (video games, tv series, movies). I realized that if I hold on to the belief that I can compensate for my past by achieving a lot of stuff now, I will never make any progress.


I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that I can compensate for my past mistakes in this moment.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that my past is something I can change.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not accept my past as my past, a period of time that was and is no more.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to my past.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not realize that who I am is right here and right now and that the only moment in time where I am able to define myself is right now and that the only me I am able to define is the me who exists right now.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear that others will judge, define and evaluate me according to my past actions, choices, thoughts and emotions.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive others as judging.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to think that what I believe others to think of me is actually true when it is only my perception.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear the opinion of others.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that enough achievements will “pay for my sins”, in other words erase all my past mistakes.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to strive for achievements in hope of a reward (compensation).

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not strive for achievements for the sake of creating, constructing and bringing to existence something actually worth while.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive everything I do as “tasks” on a “checklist”, and thus everytime I get something done to see the completed “task” as an achievement from which I get a “reward” (recognition, admiration, positive feedback, acceptance).

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to define myself according to the achievements I have accomplished and the achievements I haven't yet accomplished but am working on and thus will achieve “in the future”.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create an image of myself in the future and define myself accordingly in the present moment, as I have been scared of my past self defining me and thus created another image instead to override my past as the future is superior to the past, completely ignoring the fact that neither of them defines my present self.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive my life as past, present and future, when in fact it is just a series of present moments, as the past is nothing but memories of things that are no longer here and the future is nothing but images manifesting my current fears, hopes and expectations.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to over-work myself and burn myself out in the hopes of in the end getting a reward, not realizing life is not about suffering in this moment so you can celebrate in the next.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to create a polarity where in the other end there is reward and in the other end there's exhaustion.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to not be satisfied with small consistent actions little by little adding up to form bigger results.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to punish myself when I have not been satisfied with my achievements.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to perceive myself as less than others when I have not been satisfied with my achievements, thus resorting to punishing myself mentally and physically.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to compare myself to others through achievements and to believe those achievements to be a valid measurement of my value, not realizing every human being has the same exact value based on humanity alone and having nothing to do with the social standards and norms I and most other people believe to be true.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to fear failure as I fear it will define me irregardless of my own will.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that I have no power over defining myself and that what “happens” to me defines me, when in fact nothing just “happens” as I myself create everything I experience in life.

I forgive myself that I have accepted and allowed myself to believe that others are judging me and change my behaviour accordingly, when in fact the only one whose assessment and observation of myself is the one to act upon is that of my own.



I commit myself to carry my responsibility of my growth and my process.

I commit myself to recognize when I am not here in this moment and to stop myself and bring myself back, register what happened and redirect myself from there.

I commit myself to no longer define myself according to my past or my future and instead define myself according to what is here now through honest self-expression.

I commit myself to support myself within my process – in this, I commit to no longer bring myself down, as it only slows down and even stops my process completely.

I commit myself to be honest about my motives when taking on a new assignement and when completing old ones – in this, I commit myself to work for what's best for all instead of working to get approval from external sources or to make myself feel “worthy”.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Viihteestä ja kärsimyksestä


Pari päivää sitten keskustelin ystävän kanssa omista viihteen merkitystä käsittelevistä pohdinnoistani. Olin kevään ajan valmistautuessani pääsykokeisiin kyseenalaistanut oman alani, sen tarkoituksen ja tämänhetkiset käyttötavat ja alkanut kartoittaa mahdollisia tapoja hyödyntää sitä rakentavammin. Kysyessäni ystävältäni, minkä hän näkee viihteen merkitykseksi, hän vastasi tämänsuuntaisesti: “Viihde tekee ihmiset onnelliseksi; se auttaa kestämään kaiken tämän kärsimyksen keskellä.” En osannut silloin vastata tähän mitään, mutta olen pyöritellyt toteamusta päässäni hiljaa ja yrittänyt pukea sanoiksi miksi se tuntuu väärältä.

Kärsimys on suhteellinen käsite. Jokainen kokee tuskaa omasta subjektiivisesta aistimusnurkkauksestaan omalla tavallaan, omaan kokemuspohjaansa suhteutettuna, enkä halua osoittaa ketään ja sanoa: “Sinun kärsimyksesi ei merkitse yhtä paljon kuin tuon toisen kärsimys. Sinä et kärsi oikeasti. Häpeä!” Olen kuitenkin oman kokemukseni kautta oppinut, että suurin osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä on itse tuotettua ja siten täysin irti päästettävissä.

Suurin osa valituksen aiheista kumpuaa pikkujutuista: ärsyttää kumppanin taipumus jättää likapyykkiä lojumaan, harmittaa töykeät bussikuskit, pistää vihaksi tien liepeillä killuvat paskanokareet. On hirveän helppo jäädä jumiin toisten syyttelyyn tiedostamatta milloinkaan omaa vastuutaan konfliktitilanteissa. “Miten niin minun vastuuni? En minä jättänyt hänen sukkiaan lattialle!” Aivan, itse teon vastuu ei olekaan sinulla, mutta vastuu konfliktin ratkaisemisesta on kaikilla sen osapuolilla. Näistä kaikista pahan mielen muodoista on mahdollisuus päästää irti esimerkiksi avoimen kommunikaation (“voisitko laittaa sukkasi pyykkikoriin”) tai oman esimerkin kautta (tervehtiä bussikuskia vaikkei koskaan saisi vastausta). Pienempi osa länsimaisen ihmisen kärsimyksestä koostuu “isoista” ongelmista, kuten toimeentulo-ongelmista tai vaikkapa perhekriiseistä. Näistäkin ulos pääseminen koostuu suureksi osaksi yksinkertaisuuksista, kuten oman vastuunsa kantamisesta, tavoitteidensa selkeyttämisestä ja niiden avoimesta kommunikoinnista asianosaisille, tai vaikka avun pyytämisestä kun sitä tarvitsee. Kaikki nämä ratkaisut ovat ulottuvillamme, toisin kuin maailmankolkissa, joissa esimerkiksi jokaisen ihmisen yhtäläinen arvo ei ole itsestäänselvyys, jolloin kommunikaatio on väkisinkin vinoutuneella pohjalla. Jos ratkaisu on näin helppo, miksi siis edelleen jokainen vastaantulija väittää elämän olevan kärsimystä?

Viihde siinä muodossa kuin sen käsitämme (tv, elokuvat, musiikki, teatteri, sarjakuvat, kirjat, pelit, päihteet, seksi) on polariteetti eli ääripää: viihteen kuluttaminen on toiminto, jonka tarkoitus on yksinomaan viihdyttää ja tuottaa nautintoa, vailla muita tarkoitusperiä. Universumin toiminta perustuu lainalaisuudelle, jossa luodessaan yhden polariteetin luo myöskin sen vastaparin – siispä tässä tapauksessa, jos ihminen on luonut itselleen nautinto-polariteetin, on hän luonut myös sen vastaparin, kärsimyksen. Kumpi oli ensin, tästä voitaneen kiistellä – ihmisen esimuodot ovat toki joutuneet taistelemaan olemassaolostaan, ja “viihde” lienee syntynyt niihin väleihin, kun ei ole tarvinnut taistella sapelihammastiikereitä vastaan. Siinä vaiheessa historiaa, kun länsimaisen ihmisen (ainakaan eliitin) ei ole enää tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä selviämisestään, viihde nykymuodossaan lienee syntynyt täyttämään toimetonta elämää. Pointtini tässä on kuitenkin se, että koska viihde on niin nautinnollista ja mukavaa, siitä ei haluta enää päästää irti, jolloin viihteen olemassaolon jatkuessa ihmisten niin halutessa on myös kärsimyksen, toisen polariteetin, jatkuttava. Länsimaisen ihmisen “kärsimys” on vain perustelu eskapismin olemassaololle, syy saada paeta “ikäviä” asioita “mukaviin” asioihin.

Niillä ihmisillä, jotka tässä maailmassa “oikeasti” kärsivät (viittaan tällä niihin, jotka joutuvat päivittäin kamppailemaan eloonjäämisestään – ravinnosta, suojasta, lämmöstä, terveydestä - eli esimerkiksi kaikkiin konfliktialueilla eläviin siviileihin), ei ole mahdollisuutta saada käsiinsä viihdettä, saati halua “viihdyttää” itseään – he haluavat ratkaisun ongelmiinsa eivätkä keinoa paeta niitä hetkeksi. Tämän kokoluokan ongelmia ei voi paeta. Eri kulttuureissa on totta kai omat viihtymisen keinonsa, ja pelaavathan nälkiintyneet afrikkalaiset lapsetkin paljon jalkapalloa; kriisitilanteessa esimerkiksi yhteisöllisyyteen perustuvat “viihtymisen” muodot, kuten yhdessä laulaminen, voivat toimia todella voimaannuttavina kokemuksina. Tämä tilanne vain eroaa meidän jokapäiväisestä salkkarientuijottelustamme siten, että se ei ole vain ajantäytettä – se on viihdettä juuri sillä paikalla, jossa sillä on konkreettinen vaikutus.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

truth be told

Muutaman päivän sisällä olen kokenut useammassa tilanteessa omakohtaisesti sen, miten ihmiset nousevat takajaloilleen kun mainitseekin käsitteen "totuus" - ikään kuin olisin sohaissut jonkinlaista yhä sinnittelevää tabua. En todella tiennyt että sellaisia vielä onkaan. Naivia, ehkä. Halu uskoa ihmisistä "enemmän" kuin mitä he ovat, varmasti. Potentiaalin olemassaolo ei tarkoita sen todennäköista hyödyntämistä.

Pari päivää sitten satuin osalliseksi keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Kaveri ahdistui jotakin dilemmaansa, johon heitin pari ajatusta - suorasanaisia ja suhteellisen tiivistettyjä toteamuksia asioista, jotka koin todeksi. Keskusteluun liittyi kolmas osapuoli, joka kommentoi omaa kommenttiani "moralisoinniksi", koska en ollut tarkentanut kommentissani olleiden ajatusten olevan omia mielipiteitäni. Hän kaipasi fraasia "minun mielestäni". Oman kertomansa mukaan hän kokee aggressiota aina kun havaitsee muiden "julistavan omaa totuuttaan universaaliksi totuudeksi" (tarkistaisin tarkat sanamuodot, mutta kyseinen henkilö poisti jo omat kommenttinsa) - itsetutkiskelua vaativa pointti jo sinänsä, kuten kaikki aggressio. Koin kuitenkin myös itse vaatimuksen epäoleellisena. Tarkoitukseni ei ollut "moralisoida" tai esittää "universaaleja totuuksia", vaan osallistua keskusteluun heittämällä ajatuksia, kuten hedelmällisessä keskusteluympäristössä voi tehdä pelkäämättä kritiikin kohdistuvan henkilökohtaisuuksiin. Moralisoiva "äänensävy" oli tällöin lukijan itsensä omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa pohjalta tekemä tulkinta.

Keskustelu jatkui ja sai aggressiivisempia ja hyökkäävämpiä sävyjä (enkä yritä nyt tehdä itsestäni uhria, mind you) ja oma toimintani sen suhteen perustui periaatteelle "jos kysytään, vastaa; jos et osaa, sano se suoraan". Hengitin, keskityin olemaan tässä, päästin irti tunnetiloista, pyrin itserehellisyyteen. Pyrin sanomaan kaiken niin selkeästi kuin osasin, samalla perustellen omia ajatuksiani myös itselleni - loistava haasteellinen tilanne kaiken kaikkiaan. Kaiken tämän keskellä tajusin olevani tilanteessa, joka on minulle aivan uusi: konflikti, jossa ensimmäistä kertaa pyrin seisomaan suorassa, olemaan alistumatta ja myöntymättä, olemaan myötäilemättä toisten argumentteja. Olen pitkään ollut taipuvainen "vakuuttumaan" tarpeeksi karismaattisesti tai hyvin perustellun oloisesti esitetyistä "totuuksista", vaikka tietäisin niiden olevan pielessä - olen sallinut itseni kääntää introverttiuteni niin alistuneeksi, että olen ollut kynnysmatto. En ole sitä enää.

Koska tämä tilanne oli minulle uusi ja minuun kohdistuva kyseenalaistaminen alkoi mennä jo asiattomaksi (kommenttini luettiin suodattimen läpi, jossa asenteeni nähtiin kusipäisenä ylimielisyytenä, ja se tuotiin ilmi karkean karikatyrisoinnin kautta - en kokenut sitä loukkaavana, mutta ymmärsin, että näistä lähtökohdista on mahdoton käydä enää keskustelua), aloin kokea turhautumista ja väsymistä, ja pysäytettyäni ne päätin että tämä keskustelu on tässä. Täytyy osata lopettaa.

Eräs lukioaikainen ystäväni halusi keskusteluissa usein kyseenalaistaa vain kyseenalaistamisen vuoksi - saattaakseen toisen turhautuneeseen umpikujaan ja voittaakseen keskustelun - ja kun kieltäydyin jatkamasta keskustelua joko toivottomuudesta tai silkkaa osaamattomuuttani, hän totesi voitonriemuisesti ääneen: "Emmi luovutti". Siksi koin vaikeaksi lähteä tänäisestä keskustelusta jo aiemmin, vaikka olisin voinut, ja olisin säästänyt itseltäni paljon itseni toistamista: olen oppinut ajatuksen, että keskusteleminen on "peli", jossa on "voittajia" ja "häviäjiä". En ole koskaan pitänyt siitä, ja olen ennemmin keskittynyt rakentavampiin keskustelun muotoihin, siten miten se on ollut keskustelukumppanien suhteen mahdollista. Kuitenkin nyt, kun osuin hyökkäyksen kohteeksi, asetuin taas osaksi peliä - en oman argumentointini, vaan pelkän aggressiiviseen keskusteluun osallistumisen kautta. Ei se ole keskustelua vaan väittely, eikä väittelyissä saavuteta mitään muuta kuin voitto sille, joka esittää argumenttinsa uskottavammin / karismaattisemmin.

Kun kehotin kanssakeskustelijoita tarkastelemaan sitä, miksi he reagoivat taipumattomuuteeni tällä tavalla (reaktio on merkki siitä, että jokin aiheutti sinussa impulssin reagoida - esimerkki: halu syödä suklaata sydänsuruihinsa ei ole sen sinut dumpanneen idiootin syytä, vaan merkki siitä, että sinulla oli odotuksia ja toiveita juuri päättyneen ihmissuhteen suhteen -> miksi asettaa odotuksia ylipäänsä -> impulssi syödä suklaata lähti omista peloistasi), vastaus oli, että laitan "vastuun viestinnän sujuvuudesta keskustelun kaikille muille osapuolille". Itse näen kantavani vastuuni keskustelussa olemalla ensisijaisesti itselleni (ja sen vaikutuksesta myös muille) rehellinen omien pelkojeni, odotusteni, tunteideni, motivaatioideni ja ajatusteni suhteen. Se on nähdäkseni vastuullisempaa kuin odottaa muilta vahvistusta omien pelkojensa olemassaololle (viitaten tällä totuuden julistajia vastaan koettuun aggressioon ja siten tiettyjen keskustelunormien vaatimiseen jotta itsellä olisi helpompi olla).

Mulla on ollut taipumus murentua vastarintaa kohdatessani, koska olen ottanut muiden kyseenalaistuksen henkilökohtaisena kritiikkinä, ja määritellyt itseni sen mukaan "huonommaksi". Tässähän olen ja korjaan sen synnyttämiä pelkotiloja, vääristynyttä minäkuvaa ja itseluottamusta. On hullua tajuta mikä määrä konfliktia mua vielä odottaa tällä tiellä. Better get used to it.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

she's afraid of a light in the dark


Pelkäänkö muutosta?

Tajusin juuri sisäänpäinkääntyneisyyteni olevan ympäröivän todellisuuden pelkäämistä. En ole aina joka ikisessä tilanteessa introvertti, sillä esimerkiksi teatterilla koen oloni parhaimmillaan niin turvalliseksi, että uskallan ilmaista itseäni pelkäämättä ja kohdata muut ihmiset pelkäämättä. Ongelma onkin siinä, että teatteriryhmä on rakennettu illuusio erillään yhteiskunnasta, joten jos en saa sitä samaa vapauden ja luottamuksen tuntua rakennettua itsestäni lähteväksi, en voikaan kohdata maailmaa täysin auki. Maailma ei taputa ketään päähän, tee myönnytyksiä ja lakkaa olemasta uhkaava. Minä vaikutan maailman uhkaavuuden jatkumiseen omalla pelollani – kaikki aggressio on pelkoa.

Siksi olen ihmissuhteissa aina kääntynyt sisäänpäin: olla niin lähellä toista ihmistä, monin tavoin alasti ja ehdotonta luottamusta vaatien on ollut liian pelottavaa. Tajusin tämän kun aloin pohtia sitä, miksen osaa antaa ihmissuhteessa toiselle niin negatiivista kuin positiivistakaan palautetta. Tosiasia on se, että en ole oikeasti läsnä. Jos olisin läsnä ja aistisin ympäröivän todellisuuden sellaisena kuin se on, olisin tässä ja olisin nyt, ja jos itseilmaisuni olisi vapaata, palaute kumpuaisi luonnollisesti juuri niissä hetkissä kun palautteelle syntyy aihetta.

Ympäröivän maailman pelko juontaa lapsuuteen, kuten aiemmin tajusin, enkä voi siis syyttää omista pelkotiloistani esimerkiksi ketään seurustelukumppaneistani. Olen aiemmin vedonnut muiden tekemiin vääryyksiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin, vaikka todellisuudessa olen vain luonut syntipukin jonka taakse paeta ongelmieni todellisia syitä. Jokainen tähän astinen seurustelusuhteeni on ollut pelkoni ja täten sisäänpäinkäätyneisyyteni kyllästämää ja raskauttamaa.

Näiden asioiden kohtaaminen, työstäminen ja niistä irti päästäminen tuntuvat ahdistavilta, koska ajatus siitä, että olisin joskus peloton ja vapaa kohtaamaan todellisuuden on itsessään pelottava ajatus. Onko minusta siihen? Miksei olisi? On yleisesti hyväksyttyä elää vaikka koko elämänsä omien tekosyidensä takana ja tukea muiden kulisseja. Sanon itseni irti siitä leikistä.

Pelätä toista ihmistä, pelätä tuomituksi tulemista, pelätä omaa riittämättömyyttään, pelätä epäonistumisia, pelätä omaa ilmaisuaan - pelätä itseänsä. Kaikki palaa itseen.

Palatakseni tähän hetkeen tilanteessa kuin tilanteessa kaikki tilanteet on purettava rakennuspalikoihinsa. Kaikki kohtaamiset on aloitettava perusasioista. On pelottavaa alkaa rikkoa totuttuja kaavoja tietyn ihmisen kanssa irroittamalla niistä kaikista hengittämällä ja olemalla tässä, olematta automaattiohjauksella, mutta kerta kerralta se muuttuu helpommaksi, muutos vähemmän pelottavaksi. Henkäys henkäykseltä, sykähdys sykähdykseltä, sana sanalta, katse katseelta, liike liikkeltä, kosketus kosketukselta minä muutun.